Aina ei tarvita viimeisen päälle tehtyjä hiihtolatuja
Olemme hiihdelleet pari kertaa ihan itsetehdyillä laduilla, vaikka enimmäkseen suksimmekin hienoilla kaupungin tarjoamilla latuverkostoilla. Onhan se mukavaa, kun hyvällä, kovaan menoon optimoidulla ladulla mahtuu hiihtelemään viekukkain ja samalla jutellen. Myös mäkiosuuksilla on lapsen kanssa helppoa, kun on riittävästi tilaa harjoitella ja olla väistettävänä, ja ehkä toisinaan voi myös pötkötellä hetken aikaa keskellä luisteluhiihtokaistaa. Siis silloin, kun kukaan ei satu tulemaan edestä tai takaa ohi!
Viikonlopun maaseutuajelulla bongasimme kerta kaikkiaan kummallisen näköisen ladun. Pelkkä yksinäinen perinteisen ladun ura kulki peltoa pitkin ja katosi johonkin metsän uumeniin. Sinne oli päästävä lasten kanssa! Millainen seikkailu meille tulisikaan, kun lähtisimme kokeilemaan rajojamme (ja hiihtotaitojamme) johonkin umpipöpelikköön.
Luin ennen lähtöämme kylän esittelystä, että kyseiset ladut totta tosiaan ovat olemassa. Niille oli ihan merkitty kulkureititkin, tai ainakin jonkinlaiset suuntaviivat. Latujen ylläpito hoidettiin sivuston mukaan talkoovoimin, eli odotettavissa olisi ehkä jotain vähän sinnepäin ladun tapaista. Tai näin etukäteen ajattelin.
Autoon pakattiin hurja läjä suksimia, ajeltiin muutama kilometri ja lopulta auto pantiin parkkiin kinttupolun levennykselle. Hiihtoladulle pääsimme tekemällä ensin itse pienen pätkän omaa latua joulukuusipellon läpi. Ja kun hetken päästä sain sukseni ladulle, olin ihan myyty! Latu oli täydellisessä hiihtokunnossa ja aivan viimeisen päälle hyvin tehty, vaikka kelit olivat olleet monta päivää plussan puolella.
Lapset innostuivat jo lähdön hetkellä niin paljon, että puolet porukasta katosi metsään omin päin. Eihän siellä joutanut odottelemaan muita, koska kokonaan uusi reitti kutsui kurkistamaan seuraavan mutkan taakse...kuka löytää ensimmäisenä parhaat mäet ja maisemat?
Pienen metsäseikkailun (ja ensimmäisen ison ylämäen) jälkeen reitti vei pellon läpi. Ihanat talvimaisemat! Ja joku oli näköjään mennyt samoja reittejä lumikenkäillen. Pitäisiköhän itsekin käydä kokeilemassa ladun viereistä reittiä jättiläiskengillä? Ainakin tämä reitti olisi jollain tapaa merkitty, joten en seuraavalla lumikenkäilyreissullani eksyisi vieraaseen metsään.
Fiilistelyn lisäksi reissullemme mahtui tottakai myös naurua ja hauskanpitoa. Aiemmista kuvista varmaan huomasit, että eräseikkailumme latupohja oli aika kapea? Tämä tarkoitti sitä, että alamäet piti laskea maltillisesti pertsan latuja pitkin. Ei ollut tilaa mennä suksiauraamaan vauhdin hillitsemiseksi. Ja kuinkas sitten kävikään: alamäestä tuli yhtäkkiä PYLLYMÄKI! Nauroin laskiessani niin kovasti, että tästä taidonnäytteestä kuvatusta videosta saisi aivan mukiinmeneviä gif -animaatioita jaettavaksi erilaisiin somettimiin. Hyvin siis onnistui myös ahterijarrutus...on se kumma, kun ei aikuinen nainen pysy suoralla ladulla pystyssä!
Hiihdimme reissullamme yhteensä noin 4-5km. Lapset olisivat mieluusti hiihtäneet vielä enemmänkin, mutta ruoka-aika alkoi painaa päälle. Moni on ihmetellyt sitä, miksi ihmeessä koululaiseni pitää niin paljon hiihdosta. Tämän(kin) reissun perusteella voin sanoa, että sekä lapset että aikuiset nauttivat suksimisesta silloin, kun hiihtämään lähdetään seikkailumielellä, maisemia ja luontoa ihmetellen sekä omasta vauhdista nauttien. Ei tuolla pöpelikössä ole tekniikalla tai vauhdilla niinkään merkitystä, eteenpäin mennään sitä mukaa kun päästään!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!