...Ja
koska innostuin lumikenkäilystä niin paljon (ks. edellinen lumikenkäily -aiheinen teksti), oli seuraavaksi suunnattava hakemaan toiset, vähän isommat kenkulat.
Sellaiset 26 tuumaiset, joiden kylkiäisenä sai sauvatkin. Sitä paitsi yksin
kenkulointi ei aina ole ihan niin kivaa, kuin kenkulointi jonkun kanssa. Kaikki
kunnia myös koiralle, joka reippaana miehenä lähtee lumiseikkailuihin ihan
omilla tassuillaan, ilman mitään ekstravarusteita. Voisikohan sille laittaa
pienet tennismailat tassuihin?
Kirjoitimme nimemme Vanuvuoren huipulla olevaan vieraskirjaan.Vieraskirjaan laitettu tarina ei kuitenkaan ulottunut paluumatkan mielenkiintoisiin käänteisiin: samalla, kun teimme omia polkujamme märän lumen pintakerroksiin ja haaveilimme kulkevamme lasten kanssa näitä samoja reittejä tulevina pakkaspäivinä, hukkasimme tietenkin oikean reitin ja tutun kulkusuunnan. Huipun jälkeen metsässä oli ihan pimeää, eikä otsalampun valo enää tehnyt näkyviksi tuttuja maamerkkejä.
Pian alamäkijumpan jälkeen löysimme tutun polun painaumat ja taapersimme jättiläiskenkien turvin autolle. Autossa totesin, että hiki tuli, ja koirakin sai varmasti riittävästi liikuntaa. Ensi kerralla täytynee ottaa juomavettä mukaan, ihan varmuuden vuoksi. Ja ehkä miettiä lumikenkäilyn aikataulutusta keskipäivälle, koska luonnon omassa valossa maisemat ovat kauneimmillaan, maisemakuvista tulee hienompia ja eksyminen on epätodennäköistä.
Silti, loppu hyvin kaikki hyvin - tällaisten maisemien ja retkeilymaastojen perässä on turha matkustaa pohjoisen hiihtokeskuksiin. Luontolähtöisiä, rentouttavia ja äärimmäisen kauniita seikkailuja löytyy omilta kotikulmiltakin!
Kun toinen pari lumimiehen kenkiä
matkusti auton takapenkillä ensimmäisen parin kanssa, oli jo kiire oikeaan
metsään. Suunnaksi valikoitui läheinen Vanuvuori. Ja vaikka kello varoitteli
orastavasta sinisestä hetkestä ja pikaisesta pimeän tulosta, ei se estänyt koeajoa.
Kävisimme vain lyhyen reitin, jonka kulkusuunnat ovat entuudestaan tuttuja.
Muutaman tunnin päästä totesin, että onneksi otsalamppu tarttui ovensuussa
mukaan...
Lenkkeilystä lumikenkäilyyn
Jalka ylös, toinen jalka alas, älä
astu toisen kengän päälle, varo ettei koira seiso kengällä, yritä pysyä
pystyssä, hakkaa paakkuuntunut lumi irti, kumarru oksan ali, kierrä puu, tee
oma polku. Lumikenkäily halpisvarusteilla räntälumen seassa pöpelikössä voisi
olla aika karun kurja kokemus.
Vaan kun ei ole! Se tunne on mainio, kun kaikkialle voi mennä. Metsä on pelkkiä näkymättömiä polkuja täynnä. On ihan hiljaista, eikä ketään muita kulkijoita näy tai kuulu. Lumi ja luonto maalaavat ympärillemme loputtoman kauniin maiseman. Ja koira nauttii, pomppii, nuuskuttelee ja hyppelehtii. Miksi lenkkeilisimme talvellakaan kadunvarsia pitkin?
Vaan kun ei ole! Se tunne on mainio, kun kaikkialle voi mennä. Metsä on pelkkiä näkymättömiä polkuja täynnä. On ihan hiljaista, eikä ketään muita kulkijoita näy tai kuulu. Lumi ja luonto maalaavat ympärillemme loputtoman kauniin maiseman. Ja koira nauttii, pomppii, nuuskuttelee ja hyppelehtii. Miksi lenkkeilisimme talvellakaan kadunvarsia pitkin?
Ukko ja sininen hetki Vanuvuorella |
Pysähdyin välillä ottamaan puhelimellani kuvia kauniista maisemista. Noh, vähäisen valaistuksen vuoksi en onnistunut tallentamaan metsän tunnelmaa, vaikkakin omanlaisensa fiiliksen tummistakin kuvista voi
poimia ja mielikuvitella loput. En oikein ikinä ulkoillessa huomaa,
miten pimeää ympärilläni on!
Kuopion Vanuvuoren huipulla - ja sieltä alas
Kirjoitimme nimemme Vanuvuoren huipulla olevaan vieraskirjaan.Vieraskirjaan laitettu tarina ei kuitenkaan ulottunut paluumatkan mielenkiintoisiin käänteisiin: samalla, kun teimme omia polkujamme märän lumen pintakerroksiin ja haaveilimme kulkevamme lasten kanssa näitä samoja reittejä tulevina pakkaspäivinä, hukkasimme tietenkin oikean reitin ja tutun kulkusuunnan. Huipun jälkeen metsässä oli ihan pimeää, eikä otsalampun valo enää tehnyt näkyviksi tuttuja maamerkkejä.
Vanuvuoren huipulla on vihko, jonne vuorenvalloittajat voivat laittaa nimensä |
Joku saattaisi
vastaavassa tilanteessa hätääntyä, mutta onneksi tiedossamme oli, että
pääsemme aina omia jälkiämme takaisin, ja eteenpäin kulkemalla
vastassamme olisi ennen pitkää tuttu yksityistie. Kävelimme ja kävelimme, aina
ison jyrkänteen reunalle saakka. Ja kyllä, minuakin jo vähän jännitti, miten pitkäksi tämä pikainen iltalenkki venyykään.
Alas oli kuitenkin päästävä, joten laskeuduimme varovasti "Hurjareitiksi" nimeämäämme kivikkoa pitkin. Tässä kohtaa lumikengät piikkeineen ja kannatteluominaisuuksineen olivat huippuhyvät: laskeutuminen jyrkännettä alas tuntui helpolta ja vakaalta, vaikka tasapainoni on harvinaisen huono ja toinen nilkkani muistuttaa keitettyä spagettia. Näin jälkikäteen mietittynä en tosin tiedä, oliko tuo jyrkännettä pitkin laskeutuminen ihan turvallista :D
Alas oli kuitenkin päästävä, joten laskeuduimme varovasti "Hurjareitiksi" nimeämäämme kivikkoa pitkin. Tässä kohtaa lumikengät piikkeineen ja kannatteluominaisuuksineen olivat huippuhyvät: laskeutuminen jyrkännettä alas tuntui helpolta ja vakaalta, vaikka tasapainoni on harvinaisen huono ja toinen nilkkani muistuttaa keitettyä spagettia. Näin jälkikäteen mietittynä en tosin tiedä, oliko tuo jyrkännettä pitkin laskeutuminen ihan turvallista :D
Ensi kerralla huomioidaan metsäliikunnan ajankohta!
Pian alamäkijumpan jälkeen löysimme tutun polun painaumat ja taapersimme jättiläiskenkien turvin autolle. Autossa totesin, että hiki tuli, ja koirakin sai varmasti riittävästi liikuntaa. Ensi kerralla täytynee ottaa juomavettä mukaan, ihan varmuuden vuoksi. Ja ehkä miettiä lumikenkäilyn aikataulutusta keskipäivälle, koska luonnon omassa valossa maisemat ovat kauneimmillaan, maisemakuvista tulee hienompia ja eksyminen on epätodennäköistä.
Silti, loppu hyvin kaikki hyvin - tällaisten maisemien ja retkeilymaastojen perässä on turha matkustaa pohjoisen hiihtokeskuksiin. Luontolähtöisiä, rentouttavia ja äärimmäisen kauniita seikkailuja löytyy omilta kotikulmiltakin!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!