Langat väärinpäin
Mummo opetti virkkaamaan vasenkätisesti. Niinpä ala-asteen käsityötunneilla aikani kului juuri oikeanlaisen virkkuuotteen etsimiseen. Opettaja kurkisteli olkani takaa ja huomautteli kokoajan väärästä tekniikasta. Sama juttu neulepuikkojen kanssa. Kun kerran on oppinut kiertämään silmukat hyyyyvin persoonallisella lenkillä, on aika haastavaa löytää langalle uudenlaisia reittejä.
Ja itsepäinen kun olen, on lankakäsitöissäni edelleen erilaiset kiemurat kuin muiden tekemissä töissä. Sileän neuleen tekeminen vaatii minulta aktiivista aivojen virittämistä toiseen vinkkeliin. Käsialanikin on liian löysää, joten minun on valittava muutamaa kokoa liian pienet puikot, jos aion tehdä kiinteää neulosta.
Osaan ja teen: hiusdonitseista tekonahkahousuihin
Tein lapsena valtavasti kaikenlaisia rättitöitä. Olen tehnyt tonneittain pompomeja eli villalankatupsuja, pari isoa antennipipoa (yäk!!) ja patalappua. Opettelin ompelemaan hiusdonitseja ja lopulta hameiden sekä pinkkien pitkien housujen myötä teini-iässä surautin ompelukoneella tekonahkahousutkin.
Ja siihen se jäikin, en ommellut, virkannut tai neulonut mitään ainakaan kymmeneen vuoteen. Mikä lie kiukku iski...ehkä tekonahkan ompelu oli vähän liikaa.
Kunnes eräänä syksynä tein vahingossa virkkuuvimmassa neljä pipoa. Samalla ompelin koirille fleeceloimet ja beaglelle neuloin vielä villapaidan. Ja taas tauko, useamman vuoden tauko.
Vaatteita, vaatteita
Lapsen vauvavuosina sain riittävän tauon ajattelutyöstä ja se oli menoa. Opettelin uudestaan ompelemaan. Tein karkeasti arvioiden noin sata kestovaippaa, kymmeniä collegehousuja, trikoopaitoja, pipoja.
Hankin neppikoneen ja saumurin ja tikkasin rautaisella ompeluvekottimella kuvioita kiinni ristiin rastiin. Huovutin huovutusneuloilla villavaippahousuihin kuvioita, kuten ystävällisesti hymyilevän madon ja Batmanin logonkin.
Oli haalareita torkkupeitoista, tyynyjä lakanoista, tilkkutäkkipäiväpeittoa sisustusliikkeen näytepaloista. Ompelin itselleni läjän tunikoita, villatakin villakankaasta, miljoonia ja tsiljoonia pipoja jämäkankaista ja lempparitrikoopaidoista. Koira sai kurahaalarin PUL-kankaasta.
Lopulta otin ison haasteen vastaan. Suunnittelisin, piirtäisin ja ompelisin taaperolle superkestävän toppapuvun. Se olisi kauniin oranssi, heijastava, hiippahuppuinen täydellisyys, josta ei vesi pääsisi sisään edes räntäloskassa kontatessa.
Ja sen myös tein. Toppapuku oli upea <3 siinä oli 16 kiinniommeltua heijastinta. Ja ompelu muuten loppui muutaman vuoden ajaksi.
Opiskelin tuolloin täyspäiväisesti...mistä ihmeestä kaikki se jaksaminen on tullut?
Rytkyistä räsymattoihin ja loputtomiin neulomisiin
Toivuttuani toppapuku-urakasta olen tehnyt aina silloin tällöin jotain pientä käsityöpiperrystä (lue: neulottuja ja virkattuja huiveja, neulottuja pipoja, paitoja, housuja, yökkäreitä, pehmoleluja, torkkupeitto tilkuista, ommeltuja pipoja, kaulureita, käsilaukku, putkikassi...), mutta tuotteliaisuuteni on ollut mielestäni hieman vähäisempää kuin aiemmin. Tai hillitympää.
Kunnes taas kaksi vuotta sitten se iski: muutamassa kuukaudessa virkkasin viisi jättimattoa matonkuteista, ompelin letitetyn räsymaton ompelukoneella, tein maton itsetehdyllä loimella.
Kesällä virkkasin istuinalusia ja ampiaiskarkottimia. Viime syksynä toteutin haaveeni ja neuloin villahousut. Nyt puikoilla on villapaita, mutta se on ollut vaiheessa jo niin kauan, että taitaa tulla ensi talvi ennen kuin se on valmis! Sen sijaan näiden töiden välissä valmistuneita spinoff -töitä ovat olleet yksi neulottu tupsupiponen, villapaidasta ommellut lapaset, jokunen tonttulakki ja matonkuteista hillittömän isoilla puupuikoilla neulottu vessan matto.
Valmista heti, kiitos!
Mikä näitä kaikkia töitä yhdistää? No ainakin se, että en oikeastaan koskaan lue ohjeita. En edes osaa tulkita käsityösanastoa. Onneksi osaan sen sijaan piirtää kaavat vaikka vapaalla kädellä ja soveltaa kiemuraisia lankakuvioitani oikein hienon persoonallisiksi töiksi. Käytän siis käsitöissäni työkaluna puhdasta luovuutta ja rakastan tähän harrastukseen liittyvää ongelmanratkaisua.
Opettelen parhaillaan villapaitani kanssa sietämään pitkäjänteistä työskentelyä käsityöasioissa. Ei kaikkien töiden tarvitse tulla valmiiksi muutamassa tunnissa, vaikka niin haluaisinkin. Aivan kuten kaikkien kirjoitustenkaan ei tarvitse löytää heti lopullista ulkoasuaan, vaan niille voi jättää aikaa kehittyä riittävän hyväksi.
Joitain käsillä tekijöitä ärsyttää sanonta "käsityön leima". Tai kysymys "teitkö tämän itse?". Minua ei, vaikka lopputulos olisikin toisinaan ihan järkyttävä räpellys. En tee näitä juttusia siksi, että haluaisin jäljitellä massatuotantoa. Teen siksi, kun rakastan tekemistä. Ja itsetehtyä, omaa työpanosta.
"Joo kyllä, tein tän ihan itse. Ja eikö muuten ookkin hieno!"
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!