Anniel.ina

Olen kirjojen lukemisen kanssa aika tuulellakäyvä. Liika kiire on mieluinen tekosyy, samoin kuin kaikki muut mahdolliset häiriöt. Tuntuu, että lukemiseen on lupa vasta silloin, kun ei ole mitään muuta tekemistä. Tai silloin, kun on syystä tai toisesta ihan pakko lukea. Uutta kirjaa on vaikea aloittaa tai rauhoittua kesken olevan teoksen pariin, vaikka tiedän että nautin lukemisesta. Miksi näin? Miksi on paljon helpompaa uppoutua lyhyisiin tekstinpätkiin vaikkapa somettimien äärellä? Kun ei ole kivaa luettavaa, lukuinto hiipuu. Muistelen, että peruskoulussa oli pakko lukea opettajan valitsemia teoksia. Kaikki ala-asteluokkamme 26 oppilasta ohjeistettiin lentävän kattomiehen pariin tai mikälielokki -kirjojen maailmaan. Kaikkien piti lukea samat kirjat ja osata vastata kysymyksiin, joita kirjasta esitettiin. Lukemisella oli tietenkin aina aikataulu. Tykkäsin lukea. Ala-asteen alussa luin kirjaston Neiti Etsivät, Bertin päiväkirjat, Tiinat ja paljon muuta lasten- ja nuortenkirjall...

Parhaillaan olkkarista kuuluu vanhan kasibittisen Nintendon retropimpelipompeli, kun Super Mario jytää eteenpäin jäämaailmassa. Silloin joskus dinosaurusaikaan vietin itse päivät pitkät Nintendon kanssa, eikä minulla ollut peliaikoja. Sen Nintendon, joka nyt vuosikymmenten jälkeen haisee pahalle, pätkii joskus ja kuulostaa karsealta. Ja näkyy telkusta vain historiaan jääneiden analogisten kanavien kautta. Niillä on pelattu niin että johdot ovat irti. Myös hampaanjäljet löytyvät toisesta ohjaimesta ja A -nappula on painunut pohjaan. Nintendo 8bit: tekniikkaa harrastavan perheen lemppari pelikone Kasibittinen pesee meillä mennen tullen pleikat, täppärit, mobiilipelit ja uudemmat nintsikat. Miksi? Sehän on superkökkö, älyttömän vaikea tasopomppimista harjaannuttava pelikone, jossa ei ole mitään kehittävää tai älyllistä. Senkun pompit ja toivot parasta siihen saakka, kunnes et enää jaksa yrittää. Silti, kun pelaa nintsikalla, voi aivan hyvin keskustella toisten kanssa päivän...