Anniel.ina

Henkilön Anni (@anniel.ina) jakama julkaisu Huhti 24, 2016 kello 12.12 PDT Langat väärinpäin  Mummo opetti virkkaamaan vasenkätisesti. Niinpä ala-asteen käsityötunneilla aikani kului juuri oikeanlaisen virkkuuotteen etsimiseen. Opettaja kurkisteli olkani takaa ja huomautteli kokoajan väärästä tekniikasta. Sama juttu neulepuikkojen kanssa. Kun kerran on oppinut kiertämään silmukat hyyyyvin persoonallisella lenkillä, on aika haastavaa löytää langalle uudenlaisia reittejä. Ja itsepäinen kun olen, on lankakäsitöissäni edelleen erilaiset kiemurat kuin muiden tekemissä töissä. Sileän neuleen tekeminen vaatii minulta aktiivista aivojen virittämistä toiseen vinkkeliin. Käsialanikin on liian löysää, joten minun on valittava muutamaa kokoa liian pienet puikot, jos aion tehdä kiinteää neulosta. Henkilön Anni (@anniel.ina) jakama julkaisu Tammi 8, 2018 kello 10.53 PST Osaan ja teen: hiusdonitseista tekonahkahousuihin Tein lapsena valtavasti kaikenlaisia rätti

Kun kirjoitan yksin, yhteisö puhuu  Hei kiva aihe! Tämä tuntuu hyvälle jutulle, tästä on mielenkiintoista aloittaa opintokokonaisuus. Eikä. Ei onnistu. Ei, ei millään, ei tällaista omien ajatusten sekameteliä, höpöhöpöä. Nolottaa jo ennen aloittamista (vrt. Jääskeläinen 2002). Liian paljon ajatuksia päässä, uusia aiheita ja näkökulmia, kivoja juttuja, joista ei kuitenkaan kannata kirjoittaa. Ensin tulee olla selkeä tavoite, suunnitelma ja aikaa uppoutua aiheeseen. Inspiraation avulla syntyvät kaikkein parhaat kirjoitukset. Ainiin ja pyykit pitää laittaa kuivumaan. Nyt en ehdi kirjoittaa. Sitä paitsi työskentelen aina yksin kirjoittaessani. Näin voin nauttia luovan kirjoittamisen tuomasta mielihyvästä, eikä tarvitse jännittää muiden mielipiteitä. Yksin työskennellessä kuuntelen pään sisäisen yhteisön mielenosoitusta. Yhteisö kyseenalaistaa ja vartioi kaikkea luovuuden avulla tuotettua. Tämä kirjoittajayhteisöni on huolenpidon ammattilainen, se ohjaa kirjoittam

Harry Potter In Concert - nämä tavalliset tallaajat lähti sinfoniaorkesterin keikalle! Tykkään fiilistellä, tanssia, laulaa, taputtaa livemusiikin tahtiin. Joskus on ihanaa myös rauhoittua vain kuuntelemaan ja katselemaan, antaa musiikin kuljettaa ajatuksia uusia uria pitkin. Tähän tarkoitukseen sopii hyvin monenlainen musiikki, mutta jostain syystä olen vierastanut koko elämäni ajan ns. korkeammalle tasolle asettamaani musisointia, kuten sinfoniaorkestereiden konsertteja. Viimeaikaiset kokemukseni ovat siis olleet aivan toisenlaisesta musiikista. Sivistyksessäni on ollut kammottava aukko, myönnän. Olen sen sijaan kunnostautunut festarimusiikin tahtiin jammailussa, rokkikeikoilla ja isojen lavojen edessä korvatulppien kanssa askartelussa ja hirmuisen jytinän ja tärinän aikaansaamissa henkisissä transsitiloissa sekä ylenpalttisessa musiikkivouhotuksessa. Tai no, joskus ehkä vähän itkeä tirautankin kesken keikan, jos musiikki menee kunnolla luihin ja ytimiin saakka. Halusinkin

Olkoon se aika sitten omaa tai yhteistä, se on tärkeä osa onnistunutta matkaa! Luin viime viikolla novellin, jossa käsiteltiin junia (Pasi Jääskeläinen, Missä junat kääntyvät).  Kirjailija kietoi junien ympärille ihmisen mielen hyvinvoinnin rajamailla leikittelevän scififantasiakertomuksen, jossa tosi ja epätosi kietoutuivat kauniisti yhteen. Novellin päähenkilö ei halunnut kuullakaan junista, hänhän oli järjen ihminen, kun taas hänen mielikuvitusmaailmoja maalaileva lapsensa pelkäsi ja rakasti junia yli kaiken. Ketkä kulkevat junilla? Jäin pohtimaan erilaisten ihmisten suhtautumista juniin, kun edessämme oli tulevana viikonloppuna matka Helsinkiin ja mietin, minkä kulkuneuvon tällä kertaa valitsisimme. En halunnut ajaa pitkää matkaa, toivoin yhteistä aikaa lapsen kanssa jutellen ja ennen kaikkea halusin vain olla möllöttää. Valinta oli siis selvä: me menisimme junalla. Mutta millaiset ihmiset sitten päätyvät valitsemaan junamatkan?  Järjen ihmiset eivät käytä junia: Kaik

Hoiih. Nykyinen puhelimeni on ollut minulla jo monta vuotta. Samsungin Note oli saapuessaan kummallisuus. Joka toinen kanssaeläjä ihmetteli näytön suurta kokoa. Kaikille vastasin kerta toisensa jälkeen, että kun minä en halua tihrustaa puhelimen näyttöä, vaan haluan nähdä selkeästi mitä olen tekemässä. Vanha hyvä puhelin Puhelimeni suorituskyky oli vertaansa vailla ja edelleenkin se puksuttaa ihan hyvin. Akku kestää sen minkä puhelimissa nyt yleensä kestää, hevikäytössä ehkä yhden vuorokauden? Nyt kuitenkin käyttis alkaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, joten ihan kaikki uusimmat appsit eivät enää toimi niin kuin niiden pitäisi. Ja kamera, vaikka aikoinaan huippu olikin, on jo selvästi jäljessä aikaansa. Jos et usko, voit vaikka tsekata näitä blogin kuvia. Tai instan. Älä kuitenkaan katso niitä kuvia, jotka on otettu järkkärillä! Kuvaustilanteet asettavat hurjasti vaatimuksia puhelimeni kameralle. Yritän pysyä ajan hermoilla myös mobiiliteknologian suhteen, joten viime

Ruuanlaitto herättää tunteita. Yksi sanoo pitävänsä ruuanlaitosta, toinen kuvittelee pitävänsä, kolmatta ei voisi vähempää kiinnostaa koko touhu ja neljäs tekee ruokaa, koska on pakko. Koska saan käyttää päiväni ajatustyötä tehden (onneksi!), on kotiruokamenun miettiminen sellainen asia, joka jää helposti kaiken muun jalkoihin. Niinpä minusta tulee loppuviikkoa kohden se kolmas, jota ei voisi vähempää kiinnostaa seisoa lieden äärellä polttamassa ruskeaa kastiketta kattilan pohjaan. Kun  The Kuivausrumpu reippaasti ja tarmokkaasti tuottaa sisuksistaan yhä uuden ja uuden kasan puhtaita vaatteita, minä puolestani istun yleensä keittiönpöydän ääressä tuijottamassa leivinuunin reunalle ripustamaani kylttiä. Se toteaa tylysti, että "Kotityöt ovat kykyjeni haaskausta". Niinpä. Mistä löytäisin luovuutta useamman nälkäisen suun ruokkimiseen joka ikinen päivä? Tiedätkö tunteen? Sen, kun jääkaapissa on kummallisia aineksia, joiden yhteenlaskeminen tuottaa päänvaivaa. Kun 1+1 ei