Anniel.ina

Koodauskouluun? Työssäni olen törmännyt erilaisiin koodeihin liittyviin tehtäviin yhä useammin. Lopulta oli aika istahtaa koulun (tai koulutuksen) penkille ja altistua kunnolla tämän koodisalakielen maailmaan. Tulin valituksi marraskuun puolivälissä alkaneeseen #Koodia -kokonaisuuteen. Miun kirjoittamaa: button.button.laskin.button

En muista, että edellisvuosina pimeä ulkoilma olisi iskenyt näin kovaa. Tekee mieli vaan lukea (ks.  Mitä kaikkea luen nyt ) ja neuloa, möllöttää omassa kodissa lämpimässä. Koko kesän ja alkusyksyn olin ulkoilemassa, keräsin ihan hullut määrät sieniä ja polkupyöräilin itseni kipeäksi, joten ehkä nyt on lupa käpertyä takkatulen ääreen? Ainakin siihen saakka, kun sataa lunta ja päästään taas talviliikunnan pariin. On tästä möllötyksestä silti jotain hyötyäkin.  Sain melkein vuoden ajan puikoilla olleen villapaidan valmiiksi. En ole aiemmin neulonut villapaitaa, joten olipahan siinä ohjeen kanssa ihmettelemistä. Miksei neulomisohjeissa kerrota, mitä mikäkin merkki tarkoittaa? Mikä on kerros, pitääkö viimeinen silmukka neuloa, miksi pitää päätellä kummallisessa kohdassa? Entä millaisia saumoja suositellaan? Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta ja koirankarvoista paidassa.

Lukemalla pääsee matkalle ja oppii uutta. Maailma on kirjoituksia ja kirjoja täynnä. Rakastan kirjojen lukemista. Luen sekä kaunokirjallisuutta, että tietokirjoja ja saatan upota jonkin aiheen pariin pidemmäksikin aikaa. Kirjahyllyssäni on matka-, luonto-, biologia- ja eläinten käyttäytymisaiheista luettavaa, joihin palaan toistuvasti. Voisikohan kirjojen lukemisen jotenkin muotoilla osaksi ansioluetteloa? Miten voi lyhyesti sanoa, että olen kiinnostunut vähän kaikenlaisesta? Onko lukemisharrastus pelkkä harrastus vai kertooko se jotain muutakin?

Koiralla pitää olla lämmin, kun se lepää. Varsinkin lyhytkarvaisen koiran kanssa telttaillessa, retkeillessä ja mökkeillessä tämä on ollut haasteellista järjestää. Eli koiran oman makuupussin hankintaan olisi ryhdyttävä, mutta mikä olisi hyvä?

Alina Suomenajokoira, jonka kanssa ystävystyin ollessani perhepäivähoidossa. En osannut vielä kunnolla puhua, mutta odotin koiran tuloa niin kovasti, että opin sanomaan "Paikka". Minulle on kerrottu tarinoita, joissa Alina oli lempeän ystävällinen, suojeleva, upea koirakaveri pienelle Annille.

Viime torstaina auto pakattiin taas ääriään myöten täyteen ja nokka käännettiin kohti pohjoista. Halusimme päästä nauttimaan ruskasta muutamalla uudella elämyksellä: ensimmäistä kertaa minulla oli mukana koira telttailuretkellä Lapissa ja ensimmäistä kertaa autoon sidottiin myös omat maastopyörät. Määränpäänämme oli Kiilopää. Ja koska sinne oli aika pitkä ajomatka, päätimme kiertää Haaparannan kautta. Tunti sinne tai tänne, eikös! ...ja matkalla muistin, että ainiin, koiran kanssa ei tosiaan voi vaihtaa maata ihan tuostanoinvaan. Jäimme siis dalmatiankoiraherran kanssa vain haistelemaan Ruotsin tuoksuja Tornion puolelle. Kello lähenteli jo puoltayötä, kun olimme Sodankylässä. Ukkonen salamoi edessä lepäävällä mustalla yötaivaalla. Harmittelin ensin pilvistä säätä ja tähtien näkymättömyyttä, mutta salamoiden välkehdintä syyskuun yössä oli kertakaikkisen upea näky.

Kun ystäväni pyysi minua matkaseuraksi yön yli kestävälle alkusyksyn patikkaretkelle, lähdin mukaan oikein mielelläni. Valitsimme matkakohteeksi Hiidenportin kansallispuiston , jonne olisi kohtuullinen ajomatka. Arvelimme, että pienemmän paikkakunnan (Valtimo-Kuhmo-Sotkamo?) luontoretkikohteessa olisi enemmän retkeilyrauhaa. Varsinkin, jos emme lähde patikoimaan kaikkein suosituimmalle alueelle. Pakkasimme rinkat täyteen makuupussia ja ruokaa, retkikeitintä ja telttaa, ja laitoin taskuuni paperikartan alueesta varmuuden vuoksi. Matkamme käynnistyi Käärmesärkältä, josta lähdimme patikoimaan kohti laavuja. Myöhemmin kuulimme, että Käärmesärkkä on nimensä mukaisesti käärmeiden asuinsija...

Onko sinulle korkean paikan kammo tuttu tunne? Iskeekö se vain tosi korkeilla paikolla vai huimaako pelkkä oven kynnykselle nouseminen? Itseäni huimaa pienikin maanpinnan korkeuden vaihtelu. Huomasin, että iän myötä korkean paikan kammo vain pahenee ja liukuportaista tai kauppakeskusten yläkerroksista on varsin jännittävää kurkistella alaspäin. Yhä useammin löydän itseni kulkemasta kaukana reunalta, jonkun paksun seinän vierustalta. Siedätystä korkeilla paikoilla oleskeluun? Kyllä kiitos!

Enpä tiennyt, että juhannuksena tehty Sallan reissu käynnistäisi kesäloman, jollaisesta olen aiemmin vain haaveillut. Unohdin somet, blogit, työjutut, kotiaskareet ja muutuin erämörriksi, enkä ihan joka päivä harjannut hiuksia. Kesä-heinäkuun vaihteessa pakkasin rinkan, teltan, makuupussin, kumpparit ja kaikenlaista muuta tärkeää pikkuauton kyytiin ja huristelin aamuyön tunteina Hankoon saakka. Kahdeksan päivää ja seitsemän yötä Hangon saaristossa omassa teltassa heitti ajatukset vapaalle. Oli auringonlaskuja, valkohäntäpeuroja, punkkeja, vihreyttä, meri - kaikki ihanat luonnonherkut tarjolla savolaisiin maisemiin tottuneelle.

Käytiin Lapissa, Sallatunturilla. Ollaan käyty aiemminkin ja liikuttu luontoreittejä pitkin lähinnä jalkaisin. Tykkään Sallatunturin maisemista ja siitä, että ympärillä on mahdottoman hiljaista ja rauhallista. Koska tämän kesän Lapin reissumme aikaan oli keskikesän juhla, juhannusviikonloppu, halusimme vähän juhlistaa reissua tekemällä jotain erityistä. Vuokrasimme juhlan kunniaksi koko viikonlopuksi käyttöömme sähköavusteiset fatbiket.

Muutama viikko taaksepäin auton keula käännettiin kohti Hankoa.. Matka-aika näytti navigaattorissa noin kuuden tunnin köröttelyä, joten pysähdyksineen kulkemiseen voisi varata melkein työpäivän verran. Huh sentään. Hellepäivä. Vaikka koirani on kokenut autoreissaaja, tämä Hangon matka olisi sen ensimmäinen kosketus leirintäalueisiin. Ja koska se on hyvin pitkämuistinen, tulisi reissun mennä kokonaisuutena hyvällä mielenvireellä. Onnistunut matka mahdollistaisi leirintäretkeilyn jatkossakin, ehkä jollekin toiselle leirintäalueelle.

Niin se on, että kun yhtä tekemistä aloittaa, niin jostain toisesta pitää vähentää. Taisin aloittaa kesän. Tietokonepuuhat maistuvat puulta. Keskityn siihen, että uitan koiraa järvessä, sidon makrameeta rannalla tai terassilla. Käyn metsäretkillä. Kastelen pihamustikoita. Tuijotan, kun raparperit kasvavat yhä suuremmiksi. Tai istun soutelemassa...

En ole viherpeukalo. Sellainen viherpeukalo siis, joka loihtisi kukat ja kasvit järjestelmällisiin muodostelmiin taikasormillaan. Sen sijaan teen pihapuuhia niin kuin käsitöitä. Vähän kokeillen, sinne sun tänne roiskien. Joskus onnistuen ja kauniista lopputuloksesta nauttien. Tykkään, kun luonto voittaa ja valikoi sopivimmat kasvit ja puut. Tarkoittaa siis sitä, että olen mm. voikukkanurmikon omistaja, rikkaruohojen viljelijä ja eriskummallisten taimien varjelija. Annan kasvaa vihreää siellä, missä se nyt sitten sattuu tänä vuonna kasvamaan.

Metsään oli jo ikävä. Halusin tilaa, raitista ilmaa, rentoutua rauhallisessa ympäristössä kävellen. Kuulla lintujen kevätlaulua ja ihmetellä lumen alta paljastuvaa, pikkuhiljaa heräilevää vihermattoa. Vappupäivänä arvelimme, että metsän lumikinokset ovat jo riittävästi pienentyneet. Tai ainakin sen verran, että koira ei vajoa märän lumen läpi kallionkoloon ja ihmisjaloilla pääsee pitkin metsän vihreää, joskin hieman kevätunista peitettä. Sadetakki päälle (koska tottakai Vappuna sataa vettä), kumpparit jalkaan, koira kyytiin ja menoksi! Enpä arvannut, että olimme matkalla luonnon omaan taidenäyttelyyn...

Innostuin seuraamaan somessa suomalaisia käsityöyrittäjiä ja heidän luomuksiaan. En siis tarkoita suuria nimiä ja maailmallakin tuttuja brändejä, vaan ennemminkin pieniä tekijöitä, oman designinsa ammattilaisia. Olen ihaillut näiden yrittäjien omistautumista. Tuotteet viestivät, että niiden parissa on vietetty tunti jos toinenkin miettien, suunnitellen, oppien ja erehtyen. Ihan itse tehden. Ja ennen kaikkea tekemisestä nauttien. Kuopiossa oli viime viikonloppuna DesignMarket, jonka jälkeen DesignWeek jatkuu saman teeman ympärillä. Kävimme lauantaina tutustumassa marketin antiin.

Päikkäritorkkujen läpi puski ääni olkkarista: kruuh klok kruuh klok kruuh klok... Kruuh klok on herätyskello, jonka ansiosta minäkin suoriudun saman tien liikkeelle. Torkkutoimintoa ei ole. Kruuh klok on varoitusääni siitä, että noin 5-10 sekunnin sisällä jossain päin huushollia on iso sotku. Kruuh klok on myös kutsuhuuto ja avunpyyntö. Se on Ukko-koiran tapa kertoa, että " Mami, tule auttamaan, minulla on paha olla. " Minun koira <3 Ukon kanssa ei ole tylsää. On suuria tunteita, hyvässä ja pahassa. 

Saara Turusen Sivuhenkilö -romaani on nyt in. Kirja herättää ajatuksia ehkä siksi, että siinä haastetaan kirjallisuuden parissa toimivia henkilöitä. Ja kärjistetään tasa-arvoasioita. Pohditaan ammattiin liittyvää yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Kerrotaan, että omassa ammatissaan voi kärsiä heikosta itsetunnosta. Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka luin melkein yhdellä kertaa. Hyvä kirja siis, eikä ollenkaan sellainen mikä jäisi pyörimään pöydältä toiselle (blogissa: En lue tylsiä kirjoja ). Sitä paitsi aihe tuli niin kovin lähelle. Tunnistin Sivuhenkilön päähenkilön tunnemyrskyt ja ilahduin, että Saara Turunen teki näkyväksi kirjoittamisen epävarmuuden maailman. Vaikka en olekaan kirjailija, enkä kyllä kirjallisuuden ammattilainenkaan, tunnistan kirjassa mainitut ilon ja onnistumisen tunteet, mutta myös pelon ja jänskätyksen julkaisuhetkellä ja sen jälkeen.

Voihan luomisen ilo! Olen innoissani, vaikka käsiin sattuu ja hartiat ovat ennenkuulumattoman jumissa. Ilmoilla leijuu uusia ajatuksia. Aistittavana on luomisen iloa ja hillitöntä tekemisen vimmaa. Lähipäivinä olen tehnyt oikeastaan pelkkiä solmuja, jos muutamaa muuta pikkuprojektia ja lumikenkäilyhiihtolumilautailumäenlaskujuttuja ei oteta huomioon. On muistettava liikkua ja ulkoilla, jotta jaksaa paremmin käyttää luovuuttaan.

Muutama vuosi sitten kesän lomamatkakohteeksi valikoitui Kroatia. Matkalle pakattiin teltta, retkipatjat, trangia, nukkumislakanat ja hellevaatteet. Ja miten matkasuunnitelma tehtiin? Varattiin meno-paluuliput Dubrovnikiin, ilmastoitu auto 14 vuorokaudeksi ja ensimmäiseksi yöksi majoitus läheltä lentokenttää. Arveltiin, että muun matkan ajan mennään minne nenä näyttää. Matka alkaa Pian olimme Dubrovnikin lentokentän heinäkuisen helteen puristuksessa. Apua, miten kuumasti aurinko iski, kun poimimme matkalaukut käsivarsille ja yritimme etsiä väsynein lentokonesilmin autovuokraamoamme. Mutta sieltähän se löytyi ja saimme lainasitikan. Se ei ollut se auto, jonka olimme varanneet, mutta hyvin samankaltainen. Kuvasimme auton epäselvyyksien välttämiseksi ja minä etsiydyin ratin taakse. Mummon piti olla apukuskina, joten viritin mummolle täppärinavigaattorin käyntiin ja lähdin ajamaan kohti Dubrovnikia. Kun olimme ajaneet edestakaisin ja takastakaisin parin tunnin ajan Dubrovnikin lähiö

Kevään ensimmäisten merkkien eli varovaisesti lämmittävän auringonpaisteen ja linnunlaulun aikaan tuntuu sille, että kesä saisi jo tulla. Mahdollisimman pian, kiitos. Tunne vain pahenee, kun talviliikuntalajit sulavat pois. Muutaman kerran olen ollut reissussa juurikin maaliskuussa. Olen tutustunut talviunesta heräävään New Yorkiin ja alkukeväiseen Lissaboniin. Ihanaa, kun voi kelata kevättä vähän eteenpäin. Maaliskuu on siis minulle sama kuin matkakuumekuu. Jonnekin olisi kiva päästä. Nyt pitkän ja suurilumisen talven jälkeen tekisi mieli mennä ihan reilusti etelään, aurinkoon, johonkin lämpimään, ehkä vähän patikoimaan luonnon äärelle, mutta ennen kaikkea uimaan ja nauttimaan kesästä. Haluaisin lähteä matkalle tällä kertaa mahdollisimman helposti. Uskallanko kokeilla pakettimatkaa omatoimimatkan tai reppureissun sijaan? Matkakohdevaihtoehtoja Kylpylän saunassa kuulin kehuja ja suosituksia Azoreista. Azoreilla olisi kaunis luonto lähellä, jotain eksoottistakin ihailta

Olen kirjojen lukemisen kanssa aika tuulellakäyvä. Liika kiire on mieluinen tekosyy, samoin kuin kaikki muut mahdolliset häiriöt. Tuntuu, että lukemiseen on lupa vasta silloin, kun ei ole mitään muuta tekemistä. Tai silloin, kun on syystä tai toisesta ihan pakko lukea. Uutta kirjaa on vaikea aloittaa tai rauhoittua kesken olevan teoksen pariin, vaikka tiedän että nautin lukemisesta. Miksi näin? Miksi on paljon helpompaa uppoutua lyhyisiin tekstinpätkiin vaikkapa somettimien äärellä? Kun ei ole kivaa luettavaa, lukuinto hiipuu. Muistelen, että peruskoulussa oli pakko lukea opettajan valitsemia teoksia. Kaikki ala-asteluokkamme 26 oppilasta ohjeistettiin lentävän kattomiehen pariin tai mikälielokki -kirjojen maailmaan. Kaikkien piti lukea samat kirjat ja osata vastata kysymyksiin, joita kirjasta esitettiin. Lukemisella oli tietenkin aina aikataulu. Tykkäsin lukea. Ala-asteen alussa luin kirjaston Neiti Etsivät, Bertin päiväkirjat, Tiinat ja paljon muuta lasten- ja nuortenkirjall

Tykkään kovasti luonnosta, talvisista metsistä, suksimisesta ja lumikenkäilystä, joten lähdin innolla kokeilemaan näiden talviliikuntamahdollisuuksien yhdistelmää. Eli liukulumikenkiä. Toisin sanoen leveitä karvapohjasuksia. Erämaasuksien ja lumikenkien hybridiä. Tai kotoisammin sukselointia. Liukulumikenkäilyodotukset olivat kovat: näillä suksilla metsäseikkailu olisi varmasti supermegamahtavaa! Onneksi liukulumikenkiä voi lainata, sillä niiden hankintahinta on varsin räväkkä. Eli lainasukselot kyydissä ja hyvät, nilkkaa tukevat kengät jalassa suuntasin kohti läheistä metsikköä. Sitä samaa, jossa on kivoja lumikenkulointiin sopivia kiipeilykohtia ja hurjia alamäkiä. Kauniita puita ja upeat maisemat, ihana luonnonrauha. Ei valmiita polkuja, vaan puhdasta lumimaastoa niille, jotka tekevät itse omat reittinsä. Edellisviikon lumikenkäilyreissuista ja aiemmasta eräladuilla hiihtämisestä ( Hiihtoseikkailu ) jotain oppineena osasin jo varautua siihen, että todennäköisesti lasken

Hyvä loma on tehty sopivasta tekemisen määrästä, aikatauluttomuudesta, ulkoilmasta, naurusta ja hyvästä mielestä Kirjoitin reilu viikko sitten siitä, kuinka aion viettää hiihtoloman tänä vuonna kuopiolaisissa tunnelmissa. Odotin lomalta ennen kaikkea hyvää hiihtelyfiilistä, mutta myös muuta rentoa olemista. Lomalla olisi paljon liikuntaa, mutta en mittaisi liikunnasta kertyviä kilometrejä tai tunteja, ainakaan kovin tarkasti. Jos jotain mittaria käyttäisin, se olisi hyvä mieli, läsnäolokyky ja rento olo. Lauantaisen hiihtoseikkailun jälkeen meillä oli vuorossa löhöilypäivä. Sunnuntaina loikoiltiin siis ihan hyvällä omallatunnolla kirjojen ja elokuvien parissa karkkipusseja rapistellen. Kun ottaa itsestään kerralla paljon irti, kaipaa kroppa hetken verran tankkausta ja rauhallista möllöttelyä sohvan nurkassa. Hiihtämistä, lumikenkiä, elokuvia... Hiihtoloma saapui maanantaiaamuna kauniissa auringonpaisteessa. Pakkanen kipristeli aamulenkin aikana koiran varpaita aika ärhäkäs

Hiihtoloma...pohjoiseen? Aiempina vuosina hiihtoloma on tarkoittanut samaa kuin hiihtelymatka Lappiin. Lapin vetovoimana on kuvankaunis luonto, tunturimaisemat, tykkylumi ja luonnonrauha. Ja niin ajattelee aika moni muukin. Lappilaisilla laduilla on rauha kaukana näin lomien aikaan, kun kymppiviikon lomalaiset tavoittelevat yhtä aikaa samoja elämyksiä. Tänä vuonna lunta piisaa myös Kuopion korkeudella. Itse asiassa joinain päivinä olen pohtinut, että todennäköisesti vuosi 2018 on se, jolloin kotini hautautuu lumen alle. Positiivista on, että tällainen oikea, aito talvi on valuttanut osan pohjoisemman alueen talvitaikamaailmasta kotiovelleni saakka. Lumiurheilumahdollisuudet alkoivat jo ennen joulua ja nyt hiihtoloman aikaan auringonpaiste kannustaa kokeilemaan omia rajoja hiihtämisen, luistelun ja muun ulkoilun merkeissä. Tervetuloa siis Kuopion hiihtoloma! Tänä vuonna en matkusta hiihtolomaksi pois, vaan otan kaiken irti kotikaupungin tarjonnasta. Tiesitkö, että Kuopi

Henkilön Anni (@anniel.ina) jakama julkaisu Huhti 24, 2016 kello 12.12 PDT Langat väärinpäin  Mummo opetti virkkaamaan vasenkätisesti. Niinpä ala-asteen käsityötunneilla aikani kului juuri oikeanlaisen virkkuuotteen etsimiseen. Opettaja kurkisteli olkani takaa ja huomautteli kokoajan väärästä tekniikasta. Sama juttu neulepuikkojen kanssa. Kun kerran on oppinut kiertämään silmukat hyyyyvin persoonallisella lenkillä, on aika haastavaa löytää langalle uudenlaisia reittejä. Ja itsepäinen kun olen, on lankakäsitöissäni edelleen erilaiset kiemurat kuin muiden tekemissä töissä. Sileän neuleen tekeminen vaatii minulta aktiivista aivojen virittämistä toiseen vinkkeliin. Käsialanikin on liian löysää, joten minun on valittava muutamaa kokoa liian pienet puikot, jos aion tehdä kiinteää neulosta. Henkilön Anni (@anniel.ina) jakama julkaisu Tammi 8, 2018 kello 10.53 PST Osaan ja teen: hiusdonitseista tekonahkahousuihin Tein lapsena valtavasti kaikenlaisia rätti

Kun kirjoitan yksin, yhteisö puhuu  Hei kiva aihe! Tämä tuntuu hyvälle jutulle, tästä on mielenkiintoista aloittaa opintokokonaisuus. Eikä. Ei onnistu. Ei, ei millään, ei tällaista omien ajatusten sekameteliä, höpöhöpöä. Nolottaa jo ennen aloittamista (vrt. Jääskeläinen 2002). Liian paljon ajatuksia päässä, uusia aiheita ja näkökulmia, kivoja juttuja, joista ei kuitenkaan kannata kirjoittaa. Ensin tulee olla selkeä tavoite, suunnitelma ja aikaa uppoutua aiheeseen. Inspiraation avulla syntyvät kaikkein parhaat kirjoitukset. Ainiin ja pyykit pitää laittaa kuivumaan. Nyt en ehdi kirjoittaa. Sitä paitsi työskentelen aina yksin kirjoittaessani. Näin voin nauttia luovan kirjoittamisen tuomasta mielihyvästä, eikä tarvitse jännittää muiden mielipiteitä. Yksin työskennellessä kuuntelen pään sisäisen yhteisön mielenosoitusta. Yhteisö kyseenalaistaa ja vartioi kaikkea luovuuden avulla tuotettua. Tämä kirjoittajayhteisöni on huolenpidon ammattilainen, se ohjaa kirjoittam

Harry Potter In Concert - nämä tavalliset tallaajat lähti sinfoniaorkesterin keikalle! Tykkään fiilistellä, tanssia, laulaa, taputtaa livemusiikin tahtiin. Joskus on ihanaa myös rauhoittua vain kuuntelemaan ja katselemaan, antaa musiikin kuljettaa ajatuksia uusia uria pitkin. Tähän tarkoitukseen sopii hyvin monenlainen musiikki, mutta jostain syystä olen vierastanut koko elämäni ajan ns. korkeammalle tasolle asettamaani musisointia, kuten sinfoniaorkestereiden konsertteja. Viimeaikaiset kokemukseni ovat siis olleet aivan toisenlaisesta musiikista. Sivistyksessäni on ollut kammottava aukko, myönnän. Olen sen sijaan kunnostautunut festarimusiikin tahtiin jammailussa, rokkikeikoilla ja isojen lavojen edessä korvatulppien kanssa askartelussa ja hirmuisen jytinän ja tärinän aikaansaamissa henkisissä transsitiloissa sekä ylenpalttisessa musiikkivouhotuksessa. Tai no, joskus ehkä vähän itkeä tirautankin kesken keikan, jos musiikki menee kunnolla luihin ja ytimiin saakka. Halusinkin