Alina
Suomenajokoira, jonka kanssa ystävystyin ollessani perhepäivähoidossa. En osannut vielä kunnolla puhua, mutta odotin koiran tuloa niin kovasti, että opin sanomaan "Paikka". Minulle on kerrottu tarinoita, joissa Alina oli lempeän ystävällinen, suojeleva, upea koirakaveri pienelle Annille.
Veera
Suomenajokoira, jonka piha-asumukseen ukki päästi minut kesälomapäiviäni viettämään. Istuin Veeran kanssa kopin katolla, haistelin sen ajokoirantuoksuista turkkia, silitin sitä selästä, päästä, korvan takaa ja leuan alta. Veeran korvat olivat samettisen pehmeät, leuanalus kuin silkkiä. Kirsu oli pehmeä ja kylmä, märkäkin.
Veeraa sain myös taluttaa, kunhan laitoin hihnan kaksi kertaa ranteeni ympäri. Ukki sanoi, että en saisi ikinä päästää irti. Enkä päästänyt, en silloinkaan, kun menin mahallani Veeran perässä upeiden tuoksujen kutsuessa Veeraa luokseen.
Roope
Cavalierkingcharlesinspanieli, minun ensimmäinen oma koirani. Roope odotti minua kotona, kun tulin koulusta tyhjään taloon.
Roopen turkki oli kihara ja sen selässä oli sahalaitakuvio, jonka reunaan ilmestyi vanhemmiten rasvapatti.
Roope rakasti ruokaa ja minä rakastin sen ruokkimista. Heittelin nappuloita pitkin lattioita ja Roope syöksyi herkkujen perään. Roope tykkäsi toisista koirista ja erityisesti hyvän ystäväni tyttökoirasta.
Osasin koirakirjat ulkoa, mutta koirien hyvinvoinnista en juurikaan tiennyt. Roope oli siis hippusen pullea cavalieri, jonka turkki leikattiin kesähelteillä lyhyeksi.
Roopen kanssa opettelin kynsien leikkaamista, tassukarvojen lyhentämistä, koirasta huolehtimista. Voitin pimeän pelkoni joka päivä, kun vein sen lenkille yksin, satoi tai paistoi. Valehtelisin, jos tässä kohtaa väittäisin aina lähteneeni innosta sekaisin sitä ulkoiluttamaan - ei, en lähtenyt, vaan pikemminkin kuljin naama kurtussa mahdollisimman lyhyen lenkin. Roopella oli valtavan suuri, sininen fleksi, jolla olisi voinut kuljettaa vaikka jättiläiskoiriakin.
Ostin Roopelle lippiksen kesäksi. Arvelin, että se tarvitsee sitä.
Roopella oli oma koppa, sellainen punottu rottinkisänky, jonka ylin reuna oli purtu piikikkääksi. Silti Roopen kuorsaus kuului öisin sängyn alta.
Roopella oli myös sininen viltti, johon ikiuneen päässyt ystäväni käärittiin viimeiselle matkalleen. En halunnut ikinä uutta koiraa, kaipasin Roopea niin kovasti.
Ricky
Riepupetteri oli se nimi, jolla koiraani kutsuin. Olin teini-iän myrskyissä, kun laiha, hontelojalkainen ja ujo nuori cavalierkingcharlesinspanieli puri autossa peukaloni kynttä.
Se istui toppaliivini povitaskussa, kun kaverini kyyditsi minua pyörällään. Se oli mukana, kun poikien mopot pärräsivät. Kotona kerroin olleeni lenkillä.
Ricky oppi kaiken, mitä sille opetin. Istu, maahan, paikka, seuraa, hali, kieri, anna tassu. Ricky rakasti uimista yli kaiken.
Se kaatoi ensimmäisenä joulunaan joulukuusen tavoitellessaan hilpeää palloleikkiä. Se varasti huoneestani sukkia ja kantoi ne olohuoneeseen. Riistavietti veti pienen koiran pään sekaisin ja Ricky jahtasi oravia sekä sudenkorentoja kesäpäivästä toiseen.
Ricky oli elämäni koira. Upea, ihana, täydellinen koirakumppani. Se nukkui sängyssäni selällään ja sen vaaleita, pitkiä karvoja kerääntyi kaikkialle.
Poju
Ensimmäinen omaan kotiin hankittu koira, beagle. Tein nuoren aikuisen huumassa virheen ja ostin metsästyskoiran kerrostaloon.
Poju kärsi pentuaikanaan eroahdistuksesta ja lauloi yksinollessaan niin kovaa, että naapuritkin tiesivät missä mennään. Sisällä mentiin seinien läpi ja pilkottiin matot paloiksi. Huolehdin ja hätäilin, yritin tasoitella sen tietä kaupunkieloon.
Kiinnostuin koirien käyttäytymisestä ja vietin koirakirjallisuuden parissa yhä enemmän aikaa.
Lopulta Ricky saapui apuun ja Pojun elämä rauhoittui. Niistä tuli kumppanukset, jotka täydensivät toisiaan. Poju piti ikääntyvän Rickyn mielen virkeänä, kun taas Ricky opetti Pojua käyttäytymään niin kuin normaalit koirat.
Poju oli tottavie erikoinen, villi, sudenpentu. Mutta hyvä koira siitäkin tuli ja koin oloni onnistuneeksi, kun olimme löytäneet sopuisan yhteiselon sävelet.
Poju opetti minulle koirista ja koiran omistamisesta enemmän, kuin yksikään koira sitä ennen tai sen jälkeen.
Tarkkailin koiralaumaa ja koirieni käyttäytymistä yhä tiiviimmin. Olin lopultakin alkanut ymmärtää koiramaisen elon peruspalikoita ja hyvän koiranelämän edellytyksiä. Poju teki minusta nöyrän koiranomistajan, joka oli valmis oppimaan uutta.
Ja se Poju opetti minulle myös sen, että omistajan tärkein tehtävä on ymmärtää, milloin koiran pitää päästä pois. Vaikka se itkettäisi niin paljon, ettei siitä haluaisi puhua enää koskaan.
Roope
Roope muutti meille ollessaan reilun vuoden ikäinen. Tuntui sille, että nimi oli enne, olihan ensimmäinen koirani samanniminen.
Roope oli huonossa kunnossa, nälkiintynyt, cavalierin silkkinen turkki laattamaisissa karvakasamuodostelmissa, iho haavainen, kynnet ympärikasvaneet.
Roopen aurinkoinen asenne ja sosiaalisuus valloittivat sydämeni. Olin kiitollinen siitä, että Roopen edellisen omistajan rakkaus eläimiään kohtaan oli saanut hänet ymmärtämään uuden kodin tarpeen.
Roope puri käsiäni, kun opettelimme käsittelyn aakkosia. Pennun opettaminen on helppoa, kun taas aikuisen koiran kanssa tarvitaan huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä ja positiivista vahvistusta hyvien lopputulosten saavuttamiseen. Ja me onnistuimme.
Seuraavaksi harjoittelimme meidän kodin rutiinit ja aloitimme kuntokuurin - Roope ei ollut tottunut lenkkeilyyn, se ei ollut sisäsiisti, eikä tuntenut omaa nimeään.
Mutta kaikki tämä työskentely vahvisti meidän suhdettamme. Olimme kumppanukset ja kuvittelin näkeväni koirani silmistä sellaista kunnioitusta, jota on vaikea sanoin kuvailla. Sitä aitoa, oikeaa koiran ja ihmisen välistä ystävyyttä.
Roope tuli mukaani kaikkialle, se oli läsnä aina siellä, missä minäkin.
Ukko
Dalmatiankoira Ukko on spesiaali.
Se on kokonsa puolesta mulle jättiläiskoira, mutta kuvittelee olevansa pikkupentu, joka mahtuu edelleen mamin syliin niin kuin pikkukirppunakin.
Ukosta lähtee valtavasti valkoista karvaa ja metsälenkin jälkeen sen turkki haisee ja tuntuu ajokoiralle.
Ukko on nyt seitsemänvuotias, silti lapsellinen höppänä. Se antaa kaikkensa oman perheensä puolesta, huolestuu jos en nuku sängyssä omalla puolellani, herättää koko talon, jos palovaroittimen patteri on loppu.
Ukko varttui Roopen kaverina ja oppi Roopelta sekä hyvät, että huonot asiat. Jos joku ihminen vaikuttaa epäluotettavalta, on viisainta pysytellä kaukana.
Koimme yhteisen surun Roopen jäätyä metsäretkellä kyyn hampaisiin. Ukko etsi Roopea kotona, ulkona kaikkialla, mutta lopulta tyytyi yksinäisen koiran elämään.
Ukko on nyt mulle täydellinen koira. Voisin kirjoittaa kirjan sen omituisista tavoista, ja ehkä kirjoitankin vielä joskus. Ukko juttelee meille, hymyilee aamuisin, on läsnä hetkissä enemmän kuin kukaan muu, pöllöilee, hassuttelee ja nauttii elämästä täysillä silloin kun siihen on aihetta.
Ukko tyrkkää puhelimen kädestä, jos sillä sattuu olemaan asiaa. Se katsoo minua suoraan silmiin ja joskus tuntuu, että se näkee siellä enemmän kuin kukaan muu.
Sillä on omat haasteensa, mutta hyväksymme ne osaksi meidän arkeamme. Pyrin turvaamaan Ukolle hyvän elämän ja hyvän mielen. Ukon ei tarvitse mahtua yleiseen koiramuottiin.
Mitä sitten, jos olemme vähän sisäänpäin kääntyneitä? Draamailevia arkajalkoja, jotka eivät erityisemmin ilahdu iholle tulevista vieraista?
Se vaan on sellainen, ukkomainen Ukko, joka rakastaa täysillä niitä, joista se tykkää. Ukko on koira, eläin, ei koskaan ihminen ja juuri siksi niin mainio omana itsenään.
Ps. Blogissa Ukko on mukana ainakin täällä: Hae "koira" -tunnisteella
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!