Autolla pohjoiseen? Myö tehtiin se taas - Ruotsin, Norjan ja Suomen Lappi

Lomamatkani suuntautuvat nykyisin lähinnä pohjoiseen. Maisemia, luontoa, kiireettömyyttä ja olemista. Ja kaikki lähti siitä, kun eräänä talvena monta vuotta sitten ajeltiin Ylläkselle hiihtelemään.

Sitten yhtenä kesänä pakkasimmekin teltan mukaan ja suuntasimme Inarin kautta Norjaan ja Altasta takaisin Suomen puolelle. Viime kesänä taas huristelimme Vaasan ja Uumajan kautta Ruotsin läpi Kalajoelle. Ja syksyllä heitettiin keikka Kiilopäässä koiran kanssa telttaillen.

Juu, Lappi on mun juttu!

Entä Ruotsin Lappi, mitä siellä on?

Tänä vuonna kiinnosteli Ruotsi. Ja varsinkin lupaus siitä, että pääsisimme kylpemään the Uimahallissa Bodenissa, jonka totesimme viime vuoden kesämatkalla varsin kivaksi lomakohteeksi ihan sellaisenaan. Sais muuten olla Suomessakin vastaavia uimahalleja...

No toki kiinnosti myös Norja vuonoineen. Reitti Norjan vuorilla olisi varsin helppo yhdistää Pohjois-Ruotsin matkan yhteyteen.

Suunnittelimme matkan kestoksi noin viikkoa. Tai että ollaan reissussa sen aikaa, kun huvittaa. Kotona kerroin, että tulen takaisin joskus seuraavien viikkojen aikana.

Savosta Luulajaan

Ja niin auto starttasi Savosta eräänä kauniina ja helteisenä heinäkuun päivänä kohti ensimmäistä kohdetta. Menimme helteen kannustamina yhtä soittoa Luulajaan asti. Olisikohan automatka-aika ollut yhteensä 6-7 tuntia, pysähdysten kanssa toki enemmän.

Yritin tiedustella matkan aikana Luulajan leirintäalueen tilannetta. Sain respan vastauksen vasta silloin, kun olimme jo alueella majoittuneena. Alueella oli aivan hyvin tilaa telttailijoille, eikä telttailijoilta edes otettu paikkavarauksia vastaan. Ohjeena oli vain tulla paikan päälle kyselemään.

Ei pöllömpi telttapaikka ollenkaan!

Leirintäalue oli toki iso ja ruuhkainen, mutta onneksi löysimme ihan huippupaikan teltalle ja autolle. Hiekkaranta alkoi suoraan teltan oviaukolta ja jatkui vaikka ja minne saakka. Ja myöhän sitten uitiinkin Luulajassa parin päivän ajan.

Vaikka leirinnän vieressä oli ulkouimala, meidän matkaseurueen ehdotonta lempparia oli luonnon vedessä puljaaminen: ulkouimala oli täpötäynnä ja aika minimiaktiviteetein varusteltu. Paljon hauskempaa oli kahlata hiekoissa ja tasapainoilla äkkisyvien kohtien ja matalikkojen välillä.

Hiekkarantaa jatkui ja jatkui, tällä puolella tosin paljon jyrkempänä kuin meidän teltan luona.

Muutaman hetken pohdimme sitä, miksi uimavesi on makeaa, eikä suolaista. Ja sitten, kun otimme silmät käteen ja katsoimme tarkemmin Luulajan infoa, kävi ilmi, että kyseessä oli iso joki, eikä mikään meri tai murtovesi!

Toki käväisimme myös Luulajan keskustassa, mutta koska matkamme tarkoituksena ei ollut mikään kaupunkilomailu, ei minulla ole Luulajacitystä oikein mitään eriyistä kerrottavaa. Kesäinen nätti kaupunki, jossa oli kauppoja ja ravintoloita. Sellainen, mistä varmasti löytää sen, mitä tarvitsee.

Luulajasta huristelimme pikavisiitille Bodeniin

Uimahallissa ei ollut kovin paljon väkeä, liekö syynä siihen ollut hellepäivä? Ja sehän vasta olikin kivaa, kun oli tilaa uida ja vesileikkiä liukumäissä.

Hukkaantuneita uimalaseja etsiessä toinen uimavalvojista ilmoitti puhuvansa suomea, mikä tietysti vähän huvitti pitkällisten enkkukielisten keskustelujen jälkeen. Yllätyn aina siitä, kun yhtäkkiä joku täysruotsalaiseksi olettamani henkilö vaihtaa kesken keskustelun varsin sujuvaan suomenkieleen. Ja varsinkin se kummastuttaa, että englanti ei suju, mutta suomi onnistuu. Sitä en tosin tiedä, riittikö kyseisen valvojan kielitaito nopeasti puhutun savon murteen ymmärtämiseen...voi olla että riitti, koska pian saimme taas käyttöömme altaan pohjasta ongitut eiminkäänväriset uimalasit :)

Bodenissa aamupalalla.

Bodenin uintipysähdyksestä päätimme huristella kohti Abiskoa. Käytimme yhden hakukonejätin karttanavigointipalvelua apuna. Ja kappas. Löysimme itsemme ajamasta yhden auton mentävää hiekkatietä keskellä ei mitään. Varoituskylttejä koiravaljakoista. Millehän tuota tietä tuntuisi ajella talvella?

Se hyvin kapea silta siellä jossain Ruotsissa.

Reissuihimme ei kuulu panikointi tai voivottelu, vaikka matka hieman hankaloituisikin. Ihastelimme maisemia silloin, kun niitä sattui näkymään. Muutaman tunnin hiekkaräpiköinnin jälkeen tupsahdimme E10 -tielle ja jatkoimme asfaltin lumoissa sataajatuhatta.

Kiireisiä kulkijoita hiekkatiellä.

Kiirunan pikatsekkaus

Kiirunaan olisi voinut vaikka ihan jäädäkin, mutta takapenkkiläisen iltatorkkujen vuoksi suuntasimme mahdollisimman nopeasti kohti määränpäätä. Telttaillessa lapsen kanssa on ihan oleellista hoitaa majoitus kuntoon silleen niinku hyvissä ajoin. Kokemuksen syvällä rintaäänellä telttamajoituksen rakentaminen kello 12 jälkeen yöllä koettelee vähän kaikkien stressinsietokykyä.

Joten Kiirunassa autoon laitettiin menovettä ja hämmästeltiin kaupungin kyljessä sijaitsevia valtavia kaivoksia. Tuntui ihan hullulle, että niinkin suuria työmaita on olemassa. Matkailu avartaa.

Lunta näkyvissä!

Heti kaivoksen jälkeen horisontti alkoi täyttyä lumihuipuista. Ensin yksi valkoinen läntti, sitten toinen, kohta niitä oli kaikkialla. Otin kuvia ja videoita minkä ehdin, vaaau, onpa upeaa, vitsit, helle ja lunta, höhhöh, ohhoh, kato, tuolla noin, onpa ne isoja, herää lapsi, herää kattomaan, kato tuonne. Jee, vuoria!

Saavuimme Abiskoon yllättävän nopeasti

Ehkä johtui maisemista, joita ihastellessa ajomatkaan kulunut aika vääristyi. Odotimme taas jännityksellä, löytyykö telttapaikkaa retkeilykeskuksen läheltä. Lähetin tiedustelua tästäkin etukäteen, mutta jäin ilman vastausta. Netin ihmeellinen tietovaranto ei antanut selvää tietoa vastaanoton aukioloajoista tai siitä, millaiset leiriolot paikan päällä ylipäätään olisi.

Ei pöllömpi telttapaikka tämäkään!

Ja niinhän se oli, että telttailijoille löytyi tilaa oikein hyvin. Ainoa miinus oli se, että auto piti jättää huitsin nevadaan kauas teltta-alueelta. Sekin olisi ollut ihan ok, jos meillä ei olisi ollut matkatyylinä auto+teltta ja kaikki matkatavarat ihan levällään pitkin takakonttia. Oli vähän harmillista rampata auton ja teltan välillä, mutta toki siitäkin selvittiin.

Muut telttailijat olivat vaellusporukoita ja ymmärrän sen oikein hyvin. Abiskon reitistö vaikutti upealta! Vaikka meidän reissu oli tällä kertaa lähinnä automatka, voisin hyvin kuvitella tulevani Abiskon alueelle vaellusmatkalle. Silloin rinkassani olisi kaikki oleellinen ja autoa ei tarvittaisi majoittumiseen ollenkaan.

Kuohuu, kohisee.

Ohhoh. Näissä maisemissa ei ollut ajantajua.

Iltalenkki retkeilykeskuksen ympäristössä oli vaikuttava. Niin vaikuttava, että hukkasimme yöunetkin ja viihdyimme virtaavan veden äärellä reilusti yli puolen yön. Oli ihana nukahtaa kuohuvan kosken ääniä kuunnellen.

Olisin viihtynyt Abiskossa ehkä pidempäänkin, mutta retkeilyvarustuksemme oli hieman puutteellinen olosuhteet huomioiden. Sen verran monta kertaa olen ollut patikoimassa tai vaeltamassa, että en uskalla tai viitsi lähteä kovin heppoisin suunnitelmin keskelle erämaata. Jääköön Abiskon parempi haltuunotto siis odottamaan seuraavia matkoja.

Narvik ja Polar Park

Norjan rajan ylitys meni vahingossa. En bongannut oikein mitään maan vaihtumisesta kertovaa juhlallisuutta - paitsi toki liikennemerkkien kielen ja fontin muuttumisen.

Haave upeista norjalaisista maisemista muuttui pian rajan ylityksen jälkeen matkaseurueemme omaksi hihittelyksi. Oli nimittäin aikamoinen sumu. Tiellä näimme juuri ja juuri eteemme. Tien varrella olevat talot kummittelivat jossain siellä pilven keskellä.

Matka eteni ja pilvet kaikkosivat. Ihanaa, totesimme yhteen ääneen, kun verhot hälvenivät johonkin muualle. Vuoria, jokia, koskia, korkean paikan järviä, kyliä, mitänäitänyton.

Jaloittelua veden äärellä.

Suuntana oli Narvik ja sinne piti päästä lounastamaan. Ihan kiva oli myös Narvikin keskusta, mutta vähän ruuhkaisen oloinen. Narvikin lounaan jälkeen jatkoimme pian matkaamme, kaupunkiin ei oikein huvittanut jäädä patsastelemaan varsinkin, kun kaikki supermaisemat odottivat.

Mielestäni bongasin samanlaisen kyltistön myös Altassa. Näistä tykkään, koska moni paikka on niin tuttu.

Kohtasimme ensimmäisen ja viimeisen tiemaksun heti Narvikin kaupungista lähdettyämme. Tai oikeastaan siltamaksun. Tarina ei vielä kerro sitä, milloin maksu saapuu perille ja kuinka paljon sillan ylittäminen maksoi. Toisaalta tarina ei vielä kerro sitäkään, ajoimmeko jotenkin epähuomiossa useammistakin maksullisista tieosuuksista, joista tulee jälkeenpäin miljoonien lasku. Se ei pelaa joka pelkää.

Maisemien ihastelun lomassa hain verkon uumenista kivoja kohteita seuraavaksi yöpaikaksi. Jotenkin eksyin katsomaan Polar Parkia ja sitten simsalabim yhtäkkiä olimmekin perillä. Kello kulki vasta alkuiltapäivää, mutta (liian) tiuhaan toteuttamamme maisemanvaihdokset vaativat jo veronsa. Teki mieli asettua hetkeksi aloilleen.

Aika makoisat nokkaunet vuorten sylissä riippumatossa.

Ihan yllätyksenä ja puskista selvisi, että Polar Parkin pihalle sai kuin saikin majoittua. Hintakin oli enemmän kuin kohtuullinen. Vessat ja suihku olivat aivan siistit ja uudistetut, eikä majoitusalue vaikuttanut ollenkaan ruuhkaiselle. Päätimme ottaa riskin ja kokeilla. Jäisimme ainakin yhdeksi yöksi.

Ilta kului riippukeinussa lojuen ja pyykinpesu-urakan puitteissa. Vaikka vannon pyykkimukavuuksien nimeen arjessa, oli tällä kertaa tekemäni käsipyykkipesu jotenkin meditatiivista. Ehkä se johtunee telttailusta ja siitä, että telttamatkalla ei ole oikein kiire mihinkään. Ei ole mitään, mitä pitäisi olla olevinaan tekemässä.

Ainoa selkeä miinus parkkipaikkaleirintäalueen osalta oli nuotiopaikan ja/tai lieden puuttuminen. Ruotsissa oli metsäpalovaroitus (tai ainakin hurjan kuivaa), joten en uskaltanut tuikata tulia risukeittimeen. Ilta kului siis kuumentamattomien sapuskojen varassa ja aamukahvit saivat odottaa Polar Parkin aukeamista.

Puistossakin oli koski.

Seuraavana päivänä kävelimme hurjan matkan elukoita ihastellen ja lopuksi otimme matkaseurueemme kesken ninjahaasteita puisella seikkailuradalla. Mutta näin eläintieteilijän silmillä katsottuna kaikkein vaikuttavinta oli puiston eläinten aitausten koko ja alueen luonnonmukaisuus.

Omnomnom. Hirvet on vaan niin kauniita!

Olisin voinut jäädä asumaan ilvesten, susien, karhujen ja hirvien äärelle. Kannatti ehdottomasti osallistua oppaan vetämälle kierrokselle, jossa eläimet tulivat piiloistaan makupalojen toivossa. Opas oli hurjan asiantunteva ja huolehti osaltaan eläinten hyvinvoinnista, tunsi suojattinsa jopa yksilöinä sekä osasi kertoa kiinnostavia yksityiskohtia vähän vaativampaankin makuun. Kielenä oli norja ja englanti.

Matkustusta.

Matkamme jatkui iltapäivän jälkeen Nordkjosbotnin kautta kohti Suomen rajaa. Nordkjosbotnissa mutustelimme retkeilykeskuksella tai  -hotellilla varsin kohtuulliset sapuskat ja hämmästelimme maanvyöryä viereisen vuoren rinteillä.

Sieltä ne kivet jyrähtelivät alaspäin.

Ensikertalaisen korvin maanvyöry oli jännän kuuloista. Vähän niin kuin räjähdyksiä, murinoita, paukahtelua. Isot ja pienet kivet pyörivät alas ja pölypilvi peitti hetkittäin vyöryalueen ympäristön kokonaan, kunnes tuuli vuorostaan kuljetti pölypilven pois. Tilanne oli vähän pelottavakin ja muistutti luonnon mahtavista voimista. Kuulostaa kliseeltä ja sitä se onkin, mutta onneksi olimme kaukana kierivistä murikoista.

Auto kulkee ja vuoret pysyy paikallaan.

Viimeiset vuonokuvat Skibotnin läheltä. Tuuli ihan tosi kovaa!

Sittenpä ajettiinkin jo Kilpisjärvelle saakka

Vaikka koko Kilpisjärven retkeilypaikka oli täynnä, eikä sisämajoitusta ollut saatavana, telttailemaan mahtui hyvin. Toki olisimme voineet telttailla vaikka jossain puskassa, mutta tällä reissulla perusmukavuuksien läsnäolo tuntui parhaalle vaihtoehdolle. Niinpä tuulen tuivertaessa matkakotimme kohosi Saanan juurelle.

On vähän kivinen tie edessä.

Seuraavana päivänä pakkasimme juomista reppuun, lämmintä vaatetta päälle ja lenkkarit jalkaan. Suunnitelmissa oli Saanan huiputus, 1029m korkeutta ja jotain 6-8 km kävelyä. Tuli hiki, sitten hiki meni ja loppumatkasta oli vähän viileääkin. Upeat maisemat.

Ja ne maisemat <3

Maha täyteen ruokaa ja saunan kautta unille oli viimeisen retkipäivämme sanaton suunnitelma. Maisemia oli jo nähty aika paljon. Se on aika jännä tunne, kun tulee infoähky, mutta maisemien aiheuttamana. Sama kokemus minulle tuli sekä ensimmäisellä Norjan matkalla, että useamman vuoden takaisella Islannin reissulla. Kun upeita maisemia vaan jatkuu ja jatkuu, ei kaikkea voi tallentaa mielikuviin tai digikuviin.

Seuraavana päivänä valuimme Kilpisjärveltä Ylläksen kautta kotiin saakka. Oli muuten ihan kiitettävä ajomatka...enkä minäkään enää juuri innostunut kuvaamaan Suomen luontoa Norjan maisemien jälkeen.

Silti Ylläksellä tunsin, miten tutuissa maisemissa hiihtovimma alkoi kolkutella. Ja maastopyöräilyinto, millaisena Ylläs näyttäytyy sulan maan aikaan?

Seuraavaksi haluaisin ajella kauramoottorin voimin Norjan hiekkateillä, patikoida yhä ylemmäs kohti huippuja, hiihtää revontulten alla Abiskossa (en edes tiedä onko se mahdollista), ihmetellä matkalla kokemiani maisemia lumen valkaistessa ihan kaiken.

Joko saan lähteä uudestaan Lappiin? Mikä vaan Lappi käy <3