Onko sinulle korkean paikan kammo tuttu tunne? Iskeekö se vain tosi korkeilla paikolla vai huimaako pelkkä oven kynnykselle nouseminen?
Itseäni huimaa pienikin maanpinnan korkeuden vaihtelu. Huomasin, että iän myötä korkean paikan kammo vain pahenee ja liukuportaista tai kauppakeskusten yläkerroksista on varsin jännittävää kurkistella alaspäin. Yhä useammin löydän itseni kulkemasta kaukana reunalta, jonkun paksun seinän vierustalta.
Haaveilin kiipeilypuistoseikkailusta, mutta arvelin, että korkeissa puissa roikkuminen ei minulta onnistu. Että olisi liian pelottavaa.
Höpöhöpö. Muutaman vuoden haaveilun jälkeen päätin, että ravistelen itseni liikkeelle epämukavuusalueelle vaikka väkisin.
Viime kesänä olin seikkailemassa kiipeilypuistossa ensimmäistä kertaa. Turvavaijerin kliksuttelu tuntui aluksi liian monimutkaiselle, valjaat hiersivät ja kypärä keikkui vinossa otsalla. Jännitti niin, että lihakset tekivät työtä jo ennen kiipeilytehtävien aloittamista.
Mutta kun viimein sain varusteet paikalleen ja pääsin itse kliksuttelemaan lukkoja, oli kaikki pakollinen turvavarusteisiin liittyvä toiminta tavattoman helppoa! Ensi mahaköysi, sitten eka lukko, sitten toinen lukko ja eikun ylöspäin kohti tasannetta. Kliksuttimet parkkiin ja mahalukko irti.
Katsoin puuhun rakennetulta tasanteelta alas maahan ja päässä pyöri niin kovasti, että jaloista katosi tunto. Käsien tilalla oli pelkkää nuudelia ja edessä mahdoton tehtävä. Olisi kuljettava puusta toiseen kapeaa narua pitkin. En pysty, en pysty, en ikinä pysty.
Mutta pystyin silti. Kun aloitin kiipeilyseikkailun helpommista radoista, etenin omaan tahtiini kohti vaikeampia suorituksia ja toistelin mielessäni "kammo on vain korvien välissä", korkean paikan sietokyky kasvoi pikkuhiljaa. En kuitenkaan tuolloin uskaltanut ihan kaikille keskitason radoille, mutta olin superylpeä pelkästä usean tunnin puukiipeilystäni. Fiilis oli aivan mahtava, kun olin vihdoin voittanut pelkoni terävimmän kärjen korkeiden paikkojen suhteen.
Haaveilin seuraavan vuoden ajan uudesta kiipeilypuistoseikkailusta. Viime viikonloppuna se lopulta toteutui.
Kliksuttimet, valjaat, kypärä ja puiston käytännöt olivat tuttuja ja helppoja. Ehkä kiipeily on vähän niin kuin pyörällä ajaminen - tekniikka muistuu mieleen silloin, kun sitä tarvitaan.
Lähdin rohkeasti ja päättäväisesti seikkailemaan. Helpoimman tason radalla korkean paikan kammo kuitenkin taas iski. Oikea jalka jähmettyi paikalleen, hengitys tiheni, sydän pamppaili, kädet tutisivat ja pelko takoi takaraivossa. Pelotti ihan vietävästi. Olin aivan liian korkealla.
Tiesin kuitenkin, että tykkään kiipeilystä. Muistelin vuoden takaisen kiipeilyseikkailun jälkeistä hyvän olon tunnetta.
Nostin katseeni ylös, hengitin muutaman kerran syvään ja raahasin tyhmää, pökkelöksi muuttunutta jalkaani pienin askelin eteenpäin. Lopulta saavutin vapisevien käsieni ja jalkojeni avulla puuparkkipaikan, kliksuttelin itseni kiinni tasanteelle ja pyyhkäisin kasvoilleni valuneet hikiset hiussuortuvat. Selvisin, vaikka koko keho tärisi pelosta ja jännityksestä.
Seuraava tehtävä oli jo helpompi. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Pian säntäilin innolla eteenpäin kohti haastavampia osuuksia. Korkean paikan kammo muistutteli välillä olemassaolostaan, mutta liikunnan aikaansaama hyvä olo ei antanut enää pelon iskeä päälle. Oli yksinkertaisesti aivan liian kivaa, enkä siis ehtinyt jäädä kammoksumaan korkeuksia.
Neljä tuntia kiipeilyä ja kaikki perusradat (helpot ja keskitasot) tuli möngittyä läpi. On hurjan hyvä fiilis vieläkin, pari päivää kiipeilyurakan jälkeen. Uskalsin, ylitin omat odotukseni ja nautin olosta korkealla puussa.
Pystyin luottamaan itseeni ja kykyyni pysyä narujen, puupökkelöiden, keinuvien alustojen ja kapeiden vaijereiden varassa. Olen niin onnellinen, että tällaisia paikkoja, joissa voi turvallisesti kokeilla omia rajojaan, on jo olemassa ympäri Suomen.
Ja olisipa muuten ihanaa, jos tätä puissakiipeilyä voisi ihan pysyvästi harrastaa!
Itseäni huimaa pienikin maanpinnan korkeuden vaihtelu. Huomasin, että iän myötä korkean paikan kammo vain pahenee ja liukuportaista tai kauppakeskusten yläkerroksista on varsin jännittävää kurkistella alaspäin. Yhä useammin löydän itseni kulkemasta kaukana reunalta, jonkun paksun seinän vierustalta.
Siedätystä korkeilla paikoilla oleskeluun? Kyllä kiitos!
Haaveilin kiipeilypuistoseikkailusta, mutta arvelin, että korkeissa puissa roikkuminen ei minulta onnistu. Että olisi liian pelottavaa.
Höpöhöpö. Muutaman vuoden haaveilun jälkeen päätin, että ravistelen itseni liikkeelle epämukavuusalueelle vaikka väkisin.
Viime kesänä olin seikkailemassa kiipeilypuistossa ensimmäistä kertaa. Turvavaijerin kliksuttelu tuntui aluksi liian monimutkaiselle, valjaat hiersivät ja kypärä keikkui vinossa otsalla. Jännitti niin, että lihakset tekivät työtä jo ennen kiipeilytehtävien aloittamista.
Mutta kun viimein sain varusteet paikalleen ja pääsin itse kliksuttelemaan lukkoja, oli kaikki pakollinen turvavarusteisiin liittyvä toiminta tavattoman helppoa! Ensi mahaköysi, sitten eka lukko, sitten toinen lukko ja eikun ylöspäin kohti tasannetta. Kliksuttimet parkkiin ja mahalukko irti.
Katsoin puuhun rakennetulta tasanteelta alas maahan ja päässä pyöri niin kovasti, että jaloista katosi tunto. Käsien tilalla oli pelkkää nuudelia ja edessä mahdoton tehtävä. Olisi kuljettava puusta toiseen kapeaa narua pitkin. En pysty, en pysty, en ikinä pysty.
 |
| Viime viikonlopun kiipeilyreissulla oli edelleen jännitystä ilmassa! |
Mutta pystyin silti. Kun aloitin kiipeilyseikkailun helpommista radoista, etenin omaan tahtiini kohti vaikeampia suorituksia ja toistelin mielessäni "kammo on vain korvien välissä", korkean paikan sietokyky kasvoi pikkuhiljaa. En kuitenkaan tuolloin uskaltanut ihan kaikille keskitason radoille, mutta olin superylpeä pelkästä usean tunnin puukiipeilystäni. Fiilis oli aivan mahtava, kun olin vihdoin voittanut pelkoni terävimmän kärjen korkeiden paikkojen suhteen.
Haaveilin seuraavan vuoden ajan uudesta kiipeilypuistoseikkailusta. Viime viikonloppuna se lopulta toteutui.
Kliksuttimet, valjaat, kypärä ja puiston käytännöt olivat tuttuja ja helppoja. Ehkä kiipeily on vähän niin kuin pyörällä ajaminen - tekniikka muistuu mieleen silloin, kun sitä tarvitaan.
Lähdin rohkeasti ja päättäväisesti seikkailemaan. Helpoimman tason radalla korkean paikan kammo kuitenkin taas iski. Oikea jalka jähmettyi paikalleen, hengitys tiheni, sydän pamppaili, kädet tutisivat ja pelko takoi takaraivossa. Pelotti ihan vietävästi. Olin aivan liian korkealla.
Tiesin kuitenkin, että tykkään kiipeilystä. Muistelin vuoden takaisen kiipeilyseikkailun jälkeistä hyvän olon tunnetta.
Puissa kiipeily on niin hauskaa, etten yksinkertaisesti suostunut antamaan pelolle mahdollisuutta kivan liikuntapäivän rajoittamiseen.
Seuraava tehtävä oli jo helpompi. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Pian säntäilin innolla eteenpäin kohti haastavampia osuuksia. Korkean paikan kammo muistutteli välillä olemassaolostaan, mutta liikunnan aikaansaama hyvä olo ei antanut enää pelon iskeä päälle. Oli yksinkertaisesti aivan liian kivaa, enkä siis ehtinyt jäädä kammoksumaan korkeuksia.
Neljä tuntia kiipeilyä ja kaikki perusradat (helpot ja keskitasot) tuli möngittyä läpi. On hurjan hyvä fiilis vieläkin, pari päivää kiipeilyurakan jälkeen. Uskalsin, ylitin omat odotukseni ja nautin olosta korkealla puussa.
Pystyin luottamaan itseeni ja kykyyni pysyä narujen, puupökkelöiden, keinuvien alustojen ja kapeiden vaijereiden varassa. Olen niin onnellinen, että tällaisia paikkoja, joissa voi turvallisesti kokeilla omia rajojaan, on jo olemassa ympäri Suomen.
Ja olisipa muuten ihanaa, jos tätä puissakiipeilyä voisi ihan pysyvästi harrastaa!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!