Siirry pääsisältöön

Kiipeilyä, seikkailua, korkean paikan kammoa: kiipeilypuistot

Onko sinulle korkean paikan kammo tuttu tunne? Iskeekö se vain tosi korkeilla paikolla vai huimaako pelkkä oven kynnykselle nouseminen?

Itseäni huimaa pienikin maanpinnan korkeuden vaihtelu. Huomasin, että iän myötä korkean paikan kammo vain pahenee ja liukuportaista tai kauppakeskusten yläkerroksista on varsin jännittävää kurkistella alaspäin. Yhä useammin löydän itseni kulkemasta kaukana reunalta, jonkun paksun seinän vierustalta.


Siedätystä korkeilla paikoilla oleskeluun? Kyllä kiitos!



Haaveilin kiipeilypuistoseikkailusta, mutta arvelin, että korkeissa puissa roikkuminen ei minulta onnistu. Että olisi liian pelottavaa.

Höpöhöpö. Muutaman vuoden haaveilun jälkeen päätin, että ravistelen itseni liikkeelle epämukavuusalueelle vaikka väkisin.

Viime kesänä olin seikkailemassa kiipeilypuistossa ensimmäistä kertaa. Turvavaijerin kliksuttelu tuntui aluksi liian monimutkaiselle, valjaat hiersivät ja kypärä keikkui vinossa otsalla. Jännitti niin, että lihakset tekivät työtä jo ennen kiipeilytehtävien aloittamista.

Mutta kun viimein sain varusteet paikalleen ja pääsin itse kliksuttelemaan lukkoja, oli kaikki pakollinen turvavarusteisiin liittyvä toiminta tavattoman helppoa! Ensi mahaköysi, sitten eka lukko, sitten toinen lukko ja eikun ylöspäin kohti tasannetta. Kliksuttimet parkkiin ja mahalukko irti.

Katsoin puuhun rakennetulta tasanteelta alas maahan ja päässä pyöri niin kovasti, että jaloista katosi tunto. Käsien tilalla oli pelkkää nuudelia ja edessä mahdoton tehtävä. Olisi kuljettava puusta toiseen kapeaa narua pitkin. En pysty, en pysty, en ikinä pysty.

Viime viikonlopun kiipeilyreissulla oli edelleen jännitystä ilmassa!


Mutta pystyin silti. Kun aloitin kiipeilyseikkailun helpommista radoista, etenin omaan tahtiini kohti vaikeampia suorituksia ja toistelin mielessäni "kammo on vain korvien välissä", korkean paikan sietokyky kasvoi pikkuhiljaa. En kuitenkaan tuolloin uskaltanut ihan kaikille keskitason radoille, mutta olin superylpeä pelkästä usean tunnin puukiipeilystäni. Fiilis oli aivan mahtava, kun olin vihdoin voittanut pelkoni terävimmän kärjen korkeiden paikkojen suhteen.

Haaveilin seuraavan vuoden ajan uudesta kiipeilypuistoseikkailusta. Viime viikonloppuna se lopulta toteutui.

Kliksuttimet, valjaat, kypärä ja puiston käytännöt olivat tuttuja ja helppoja. Ehkä kiipeily on vähän niin kuin pyörällä ajaminen - tekniikka muistuu mieleen silloin, kun sitä tarvitaan.

Lähdin rohkeasti ja päättäväisesti seikkailemaan. Helpoimman tason radalla korkean paikan kammo kuitenkin taas iski. Oikea jalka jähmettyi paikalleen, hengitys tiheni, sydän pamppaili, kädet tutisivat ja pelko takoi takaraivossa. Pelotti ihan vietävästi. Olin aivan liian korkealla.

Tiesin kuitenkin, että tykkään kiipeilystä. Muistelin vuoden takaisen kiipeilyseikkailun jälkeistä hyvän olon tunnetta.



Puissa kiipeily on niin hauskaa, etten yksinkertaisesti suostunut antamaan pelolle mahdollisuutta kivan liikuntapäivän rajoittamiseen.


Nostin katseeni ylös, hengitin muutaman kerran syvään ja raahasin tyhmää, pökkelöksi muuttunutta jalkaani pienin askelin eteenpäin. Lopulta saavutin vapisevien käsieni ja jalkojeni avulla puuparkkipaikan, kliksuttelin itseni kiinni tasanteelle ja pyyhkäisin kasvoilleni valuneet hikiset hiussuortuvat. Selvisin, vaikka koko keho tärisi pelosta ja jännityksestä.

Seuraava tehtävä oli jo helpompi. Ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Pian säntäilin innolla eteenpäin kohti haastavampia osuuksia. Korkean paikan kammo muistutteli välillä olemassaolostaan, mutta liikunnan aikaansaama hyvä olo ei antanut enää pelon iskeä päälle. Oli yksinkertaisesti aivan liian kivaa, enkä siis ehtinyt jäädä kammoksumaan korkeuksia.

Neljä tuntia kiipeilyä ja kaikki perusradat (helpot ja keskitasot) tuli möngittyä läpi. On hurjan hyvä fiilis vieläkin, pari päivää kiipeilyurakan jälkeen. Uskalsin, ylitin omat odotukseni ja nautin olosta korkealla puussa.

Pystyin luottamaan itseeni ja kykyyni pysyä narujen, puupökkelöiden, keinuvien alustojen ja kapeiden vaijereiden varassa. Olen niin onnellinen, että tällaisia paikkoja, joissa voi turvallisesti kokeilla omia rajojaan, on jo olemassa ympäri Suomen.

Ja olisipa muuten ihanaa, jos tätä puissakiipeilyä voisi ihan pysyvästi harrastaa!



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiran kanssa automatkalla ja leirintäalueella - mitä hyvää ja mitä kehitettävää?

Muutama viikko taaksepäin auton keula käännettiin kohti Hankoa..
Matka-aika näytti navigaattorissa noin kuuden tunnin köröttelyä, joten pysähdyksineen kulkemiseen voisi varata melkein työpäivän verran. Huh sentään. Hellepäivä.

Vaikka koirani on kokenut autoreissaaja, tämä Hangon matka olisi sen ensimmäinen kosketus leirintäalueisiin. Ja koska se on hyvin pitkämuistinen, tulisi reissun mennä kokonaisuutena hyvällä mielenvireellä. Onnistunut matka mahdollistaisi leirintäretkeilyn jatkossakin, ehkä jollekin toiselle leirintäalueelle.

Ladattava suihku pihasaunassa

Ja hommahan menee näin: Ensin laitetaan kiukaaseen tulet ja kurkataan riittääkö vesisäiliön vesi. Sitten kannetaan vettä järvestä, kaadetaan vettä ämpäristä vesisäiliöön lämpiämään ja kannetaan vielä vähän lisää vettä.

Kun sauna on lämmin, yhdistellään kuumista ja kylmistä vesistä kunkin henkilökohtaisia vesilämpötilatuntemuksia edes jotenkuten miellyttävä seos isoon saaviin. Tästä saavista kaikki ottavat puhtaan pesuveden kauhalla.

Joku valittaa, että vesi on liian kuumaa ja jonkun mielestä se on liian kylmää. Mutta se kuuluu asiaan.

Entäs, kun saunojia onkin toisinaan viisi, ja yli puolet lapsia?

Lapset viskovat peseytyessään kaksi kolmesta kauhallisesta seinille ja lattialle, koska kauhalla on hankalaa tähdätä. Saa muuten ihan jokusen kerran käydä hakemassa järvestä uutta vettä.

Lopulta, kun muksut töröttävät kylpytakeissaan pukuhuoneessa, alkaa aikuisilla uusi vesirumba. Vesi ei enää ehdikään lämmetä padassa ja jäljelle jääneet peseytyvät ehkä vähän kylmemmällä satsilla.

Mökin pi…

Autolla pohjoiseen? Myö tehtiin se taas - Ruotsin, Norjan ja Suomen Lappi

Lomamatkani suuntautuvat nykyisin lähinnä pohjoiseen. Maisemia, luontoa, kiireettömyyttä ja olemista. Ja kaikki lähti siitä, kun eräänä talvena monta vuotta sitten ajeltiin Ylläkselle hiihtelemään.

Sitten yhtenä kesänä pakkasimmekin teltan mukaan ja suuntasimme Inarin kautta Norjaan ja Altasta takaisin Suomen puolelle. Viime kesänä taas huristelimme Vaasan ja Uumajan kautta Ruotsin läpi Kalajoelle. Ja syksyllä heitettiin keikka Kiilopäässä koiran kanssa telttaillen.

Juu, Lappi on mun juttu!

Entä Ruotsin Lappi, mitä siellä on?