Siirry pääsisältöön

Savolainen talviloma on lupsakkaa liikuntaa ja muuta mukavaa tekemistä

Hyvä loma on tehty sopivasta tekemisen määrästä, aikatauluttomuudesta, ulkoilmasta, naurusta ja hyvästä mielestä


Kirjoitin reilu viikko sitten siitä, kuinka aion viettää hiihtoloman tänä vuonna kuopiolaisissa tunnelmissa. Odotin lomalta ennen kaikkea hyvää hiihtelyfiilistä, mutta myös muuta rentoa olemista. Lomalla olisi paljon liikuntaa, mutta en mittaisi liikunnasta kertyviä kilometrejä tai tunteja, ainakaan kovin tarkasti. Jos jotain mittaria käyttäisin, se olisi hyvä mieli, läsnäolokyky ja rento olo.

Lauantaisen hiihtoseikkailun jälkeen meillä oli vuorossa löhöilypäivä. Sunnuntaina loikoiltiin siis ihan hyvällä omallatunnolla kirjojen ja elokuvien parissa karkkipusseja rapistellen. Kun ottaa itsestään kerralla paljon irti, kaipaa kroppa hetken verran tankkausta ja rauhallista möllöttelyä sohvan nurkassa.

Hiihtämistä, lumikenkiä, elokuvia...


Hiihtoloma saapui maanantaiaamuna kauniissa auringonpaisteessa. Pakkanen kipristeli aamulenkin aikana koiran varpaita aika ärhäkästi, joten pidemmät lenkkeilyt oli siirrettävä päivän lämpimämmille hetkille. Lounaan jälkeen olikin hyvä viritellä lumikengät jalkaan ja käydä isolla porukalla ihmettelemässä auringonpaistetta metsänreunassa ja jään päällä.



Oletko huomannut, että lapset innostuvat lumikenkäilystä? Jättiläiskengillä kävely on jo sellaisenaan
hassua, joten laji on nuorempienkin liikkujien helppo ottaa haltuun, jos vain sopivia kenkuloita on saatavana. Kaatuminen pehmeälle lumelle saa pienet kasvot hymyyn varsinkin, kun peuhaaminen puhtaassa ja pehmeässä metsälumessa on enemmän kuin sallittua!

Tiistaina meillä oli hiihtopäivä. Lasten kanssa hiihtäessä tykkään kovasti hiihtämisen rauhallisuudesta ja siitä, että hiihtäessä ihan oikeasti ihmetellään ja nautiskellaan pelkästä ulkona olemisesta. Kun hiihtokaveri haluaa keskittyä piirtämään sauvoillaan taideteoksia latujen reunoille, on itselläkin aikaa pysähtyä maisemien äärelle. Voisiko tuon puun päälle kiivetä?



Kaupunkihiihtoloman yksi hyvä puoli on se, että on aikaa tehdä niitä kaupunkilaismaisia asioita, joihin osallistuminen on arkena vähän niin ja näin. Halusin siis elokuviin, mutta koska hiihtolomani teemana olivat myös aikatauluttomuus ja rentoilu, keskiviikon elokuvailta meni melkein ohi suun: klo 17.00 alkaneeseen leffaan saavuimme paikan päälle noin vartin yli, koska nukahdin liian pitkille päivätorkuille hiihtämisreissun jälkeen. Leffateatterin eturivistä näkee muuten aika hyvin...

Ja kun keskiviikko käynnistyi, oli taas lumikenkäilyn vuoro. Kiipesimme lumikengillä, suksisauvat apunamme, välillä umpihangessa ryömien, yhä ylöspäin kohti läheisen vuorentapaisen huippua. Huipulla nautimme auringonpaisteesta ja popsimme eväitä. Minä keräsin pari pisamaa kasvoilleni ja hörpin samalla lämmintä kaakaota.

Tullessamme rinnettä alaspäin laskimme pyllymäkeä, lumikenkämäkeä ja mitätahansamäkeä, kukin itselleen sopivalla tyylillä. Ja hauskaa oli! Lumikenkäreissuun meni huomaamatta kolmisen tuntia, eikä kukaan huomannut ajan kulumista.



Kun vaatteet oli ripustettu kuivumaan, käperryin kirja kainalossa sohvalle viltin alle ja kas, kohta huomasin ottaneeni tunnin nokoset. Ja kun heräsin päiväunilta, lähdimme vielä koiran kanssa nauttimaan alkuillan viimeisistä auringonsäteistä jään päälle. Huh, miten kaunis päivä, ihanaa ulkoilua ja talvisesta luonnosta nautiskelua!

Luistelua, jotainluistelunkaltaistamenoa, leipomista, umpihankihiihtoa


Torstaina aamupäivä hujahti nenä kirjassa kiinni. Iltapäivällä lasten mäenlasku- ja tarkkuusharjoitusten jälkeen kaivoimme luistimet esiin ja suuntasimme Kuopion satamaan luistelemaan Kallaveden jääkannen päälle.

Virittelimme luistimet jalkaan jäälle pystytetyssä teltassa ja tökimme itsemme ulos teltasta. Tai minä tökin, muut luistelivat: en ole luistellut pariin vuoteen ja harmikseni totesin, että olen hukannut taitoni joku aika sitten tapahtuneeseen jalkavammaan. Luistelu retkiluistimilla pelotti ensimmäisen kilometrin aikana ihan mahdottomasti ja melkein jätin koko leikin kesken. Vähän kiukuttelinkin mennessäni.

Hiljalleen jalkani alkoivat löytää paikkansa ja aloin luottaa niiden kykyyn kuljettaa minua eteenpäin myös jään päällä. Ei minusta silti taida kilpaluistelijaksi olla, sen verran kankeilla jalkojenmuotoisilla palkeilla jouduin etenemään! Kypärä olisi ollut kiva lisävaruste - tottakai lapsilla oli kypärät, mutta jostain ihmeellisestä syystä ajattelin, etten itse tarvitse. Ja olin luistimet jalassa kuitenkin se Pisan kalteva huojuva torni, joka kaatuisi ensimmäiseen railoon kovaa ja korkealta.



Muilla luisteluporukkamme jäsenillä luistelu sen sijaan sujui mallikkaasti. Ja kyllähän minäkin nautin tästä(kin) talvimenosta, vaikka harmittelin kadonnutta luistelutaitoani. Ehkä luistelukyvykkyys sieltä vielä löytyy, kunhan harjoittelukertoja tulee muutama lisää. Olenkin nyt varsin motivoitunut kaivamaan luistelutaitoni esiin Kallaveden kanssa ja aion tänä talvena töksytellä retkiluistimillani pisimmän reitin (7,5km) läpi.

Perjantai alkoi mustikkamuffinsien leipomisella ja ruuanlaitolla. Onneksi kotioloissa on niin helppo vain olla möllöttää, tai vaikka leipoa ja hengailla, jos ja kun sille tuntuu.

Kun muffinsit ja päiväunet oli taputeltu, lähdimme hiihtelemään jäitä pitkin. Viereistä erälatua ei oltu vielä lumisateen jälkeen aurattu, mutta perusladutkaan eivät olleet tällä kertaa viimeisen päälle viritettyjä. Siispä teimme itsellemme omaa reittiä ladunnäköisiin kohtiin ja umpihankeen. Silloin, kun ei ole kiire omien tavoitteiden kanssa, on oikein hyvin aikaa mennä itsetehtyjä latuja pitkin. On ihanaa jutella lapsen kanssa samalla rauhassa hiihdellen, vaikka sitten pimeässä umpihangessa.


Yhä ylös yrittää - ja muuten pääsee, kun on lumikengät!


Sekä lauantai, että sunnuntai olivat lumikenkäilypäiviä. Tai no, ehkä ennemminkin lumikenkulointiseikkailupäiviä. Aiemmin pidin lumikenkäilyn parhaana puolena tunnetta siitä, että niillä voi kävellä minne vain. Jonkinlaista villiä vapautta metsässä liikkumiseen. Nyt viikonloppuna löysimme meille uuden tavan olla villejä ja vapaita: kiipeilimme lumikenkien ja retkeilysauvojen turvin jyrkkiä rinteitä ylös ja laskimme niitä alas vaihtelevilla, persoonallisilla lumikenkäslide-tyyleillä.



Metsässä kului molempina kenkulointireissuina kolmisen tuntia kerrallaan. Kun kiipeää ylöspäin lumista, polutonta rinnettä, on kaikki huomio kiinnitettävä sopivimpien nousukohtien löytämiseen ja siihen, että löytää omasta kehostaan juuri oikeat voimat seuraavalle tasolle ponnistamiseen. Mutta parasta näissä retkissä, maisemien lisäksi, oli tietenkin mäenlasku. Tässä oli tärkeää löytää taitoihimme soveltuvat laskukohdat, koska liian jyrkät pudotukset ovat vaarallisia, mutta turhan kesyissä rinteissä taas ei voi liukua lumikenkien päällä.




Lumikengät tarraavat lumiseen maahan oikein mainiosti ja sauvat auttavat tasapainon ylläpidossa, mutta kuka pääsisi koiran avuksi niihin kaikkein jyrkimpiin kohtiin? Onko dalmatiankoirille omia lumikenkuloita? Tulipahan todettua, että jotkut alamäet ovat minun koiralleni yksinkertaisesti liian hurjia. Herra dalmatianarkajalkaa pitää siis rohkaista moninaisin sanankääntein ja positiivisilla äänenpainoilla, jotta se uskaltaa liikkua muiden mukana alas.




Nyt maanantaina, ihanan hiihtolumikenkäilyluistelulukuloman jälkeen, on aika palata arkeen. Kipeät käsivarret muistuttavat lumikenkäretkien haasteista ja liikunnan riemusta nauttinut koira pitelee alkuviikon ajan lepopäiviä palautuakseen metsäliikunnasta. Meillä on hyvä mieli.

Ihan kaikkea suunnitelmia ei ehditty toteuttaa, mutta ei se mitään. Onhan niitä talviviikonloppuja vielä vaikka kuinka monta.

Onneksi olimme kotona tämän hiihtoloman <3


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiran kanssa automatkalla ja leirintäalueella - mitä hyvää ja mitä kehitettävää?

Muutama viikko taaksepäin auton keula käännettiin kohti Hankoa..
Matka-aika näytti navigaattorissa noin kuuden tunnin köröttelyä, joten pysähdyksineen kulkemiseen voisi varata melkein työpäivän verran. Huh sentään. Hellepäivä.

Vaikka koirani on kokenut autoreissaaja, tämä Hangon matka olisi sen ensimmäinen kosketus leirintäalueisiin. Ja koska se on hyvin pitkämuistinen, tulisi reissun mennä kokonaisuutena hyvällä mielenvireellä. Onnistunut matka mahdollistaisi leirintäretkeilyn jatkossakin, ehkä jollekin toiselle leirintäalueelle.

Ladattava suihku pihasaunassa

Ja hommahan menee näin: Ensin laitetaan kiukaaseen tulet ja kurkataan riittääkö vesisäiliön vesi. Sitten kannetaan vettä järvestä, kaadetaan vettä ämpäristä vesisäiliöön lämpiämään ja kannetaan vielä vähän lisää vettä.

Kun sauna on lämmin, yhdistellään kuumista ja kylmistä vesistä kunkin henkilökohtaisia vesilämpötilatuntemuksia edes jotenkuten miellyttävä seos isoon saaviin. Tästä saavista kaikki ottavat puhtaan pesuveden kauhalla.

Joku valittaa, että vesi on liian kuumaa ja jonkun mielestä se on liian kylmää. Mutta se kuuluu asiaan.

Entäs, kun saunojia onkin toisinaan viisi, ja yli puolet lapsia?

Lapset viskovat peseytyessään kaksi kolmesta kauhallisesta seinille ja lattialle, koska kauhalla on hankalaa tähdätä. Saa muuten ihan jokusen kerran käydä hakemassa järvestä uutta vettä.

Lopulta, kun muksut töröttävät kylpytakeissaan pukuhuoneessa, alkaa aikuisilla uusi vesirumba. Vesi ei enää ehdikään lämmetä padassa ja jäljelle jääneet peseytyvät ehkä vähän kylmemmällä satsilla.

Mökin pi…

Autolla pohjoiseen? Myö tehtiin se taas - Ruotsin, Norjan ja Suomen Lappi

Lomamatkani suuntautuvat nykyisin lähinnä pohjoiseen. Maisemia, luontoa, kiireettömyyttä ja olemista. Ja kaikki lähti siitä, kun eräänä talvena monta vuotta sitten ajeltiin Ylläkselle hiihtelemään.

Sitten yhtenä kesänä pakkasimmekin teltan mukaan ja suuntasimme Inarin kautta Norjaan ja Altasta takaisin Suomen puolelle. Viime kesänä taas huristelimme Vaasan ja Uumajan kautta Ruotsin läpi Kalajoelle. Ja syksyllä heitettiin keikka Kiilopäässä koiran kanssa telttaillen.

Juu, Lappi on mun juttu!

Entä Ruotsin Lappi, mitä siellä on?