Siirry pääsisältöön

Ei kirjoja ole pakko lukea!

Olen kirjojen lukemisen kanssa aika tuulellakäyvä. Liika kiire on mieluinen tekosyy, samoin kuin kaikki muut mahdolliset häiriöt. Tuntuu, että lukemiseen on lupa vasta silloin, kun ei ole mitään muuta tekemistä. Tai silloin, kun on syystä tai toisesta ihan pakko lukea.

Uutta kirjaa on vaikea aloittaa tai rauhoittua kesken olevan teoksen pariin, vaikka tiedän että nautin lukemisesta. Miksi näin? Miksi on paljon helpompaa uppoutua lyhyisiin tekstinpätkiin vaikkapa somettimien äärellä?

Kun ei ole kivaa luettavaa, lukuinto hiipuu.


Muistelen, että peruskoulussa oli pakko lukea opettajan valitsemia teoksia. Kaikki ala-asteluokkamme 26 oppilasta ohjeistettiin lentävän kattomiehen pariin tai mikälielokki -kirjojen maailmaan. Kaikkien piti lukea samat kirjat ja osata vastata kysymyksiin, joita kirjasta esitettiin. Lukemisella oli tietenkin aina aikataulu.

Tykkäsin lukea. Ala-asteen alussa luin kirjaston Neiti Etsivät, Bertin päiväkirjat, Tiinat ja paljon muuta lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Muistan, että kirjastoon oli pitkä matka varsinkin kävellen talvipakkasella, ja lasten kaunokirjallisuushyllyjen anti maalaiskunnan kirjastossa oli aika suppea. Pian löysin itseni kauhukirjojen parista, koska halusin lisää jännitystä. Voi myös olla, että halusin lukea haastavampaa tekstiä.

Kauhukirjat jäivät, kun menetin yöuneni moneksi vuodeksi eteenpäin. Ja silloin olin lukemisessa tyhjän päällä. Koin, ettei minulle ollut mitään kiinnostavaa luettavaa. En halunnut lukea enää lastenkirjoja, en ollut valmis romanttiselle pulinalle, en uskaltanut koskea fantasiaan, scifistä en tiennyt mitään ja dekkarit eivät kiinnostaneet.

Kukaan ei neuvonut Anniel.ina -teiniä kivojen kirjojen pariin tai opastanut valitsemaan sopivia teoksia - olikohan niitä edes tuolloin olemassa?

Lastenkirjoista se sitten lähti uudelleen liikkeelle, lukuinto nimittäin!


Lukion ja korkeakoulujen aikana luinkin sitten vain oppikirjoja. Myöhemmin taas luin jälkikasvulleni lastenkirjoja ääneen, koska niin kuuluu tehdä. Joitain satukuvakirjoja kavahdin, koska koin, että tekijät aliarvioivat lapsikuulijakunnan ymmärrystä.



Muistelen edelleen inhoten kuvakirjaa, jossa kerrottiin monen aukeaman verran, että "kala ui, se ui, ui, ui, ui ja ui". Siis apua! Siirryimme vähän etuajassa kohti haastavampia satu- ja kuvakirjoja, tietokirjoja ja lopulta fantasiaromaaneja. Ihan vain siksi, että äitiä ei muu kiinnostanut.

Tuohon aikaan en osannut kaivata muuta kirjallisuutta luettavaksi. Arvelin, ettei minua kiinnosta aikuisten sadut tai muut fiktiiviset tarinoinnit. Perinteinen kaunokirjallisuus tuntui pitkäveteiseltä ja tylsältä ajanviettotavalta, kun samaan aikaan tietokirjallisuus artikkeleineen tuli tutuksi työelämän puitteissa.

En löytänyt tuohon aikaan kirjastoista itselleni sopivaa luettavaa, vaikka monta kirjapinoa hainkin kokeilumielessä. Lainatut kirjat pyörivät pöydältä toiselle, kunnes myöhästymismaksujen kertyminen pakotti luovuttamaan. Samasta ongelmasta kärsin tosin vieläkin. En osaa hakea kirjastosta itseäni kiinnostavia teoksia, vaan hämmennyn valtavasta kirjamäärästä ja kokeilen onneani valitsemalla kivoilla kansikuvilla koristeltuja isoja ja pieniä tiiliskiviä. Ei muuten toimi.

Onneksi aloin yhä useammin eksyä kirjakauppaan. Vaikka pääsääntöisesti valikoin kirjakaupassa lapsen kanssa ollessani hänelle hyviä ja sopivan haastavia kirjoja, ostin eräällä kerralla itsellenikin yhden pokkarin. Luin oman kirjani salaa, varovaisesti makustellen ja ajan kanssa nautiskellen. Ilman paineita tai myöhästymismaksuja. Ja ensimmäisen kirjan jälkeen toinen pokkari eteni vauhdilla, kun heittäydyin rohkeasti kirjan tarinan virran mukaan. Pian ahmin paksun kovakantisen yhden päivän mittaisessa syvässä ajantajuttomuudessa. Upea tunne!

Mistä tiedän mitä minun kannattaa lukea?


En voi edelleenkään lukea teoksia, jonka aihealueista en lähtökohtaisesti ole kiinnostunut. Teen siis määrätietoisesti töitä lukuintoni ylläpitämisessä ja luen vain niitä kirjoja, jotka koskettavat. Ja jos lukeminen alkaa yhtäkkiä kesken kirjan tökkiä, minulla on lupa jättää kirja jäähylle tai jopa kokonaan kesken. 



Luen sanomalehdistä kirja-arvosteluja ja innostun herkästi uusista tulokkaista. Hankin rohkeasti kirjahyllyyni tietokirjallisuutta, matkakertomuksia, monenlaista proosaa, vieraskielisiä teoksia, scifiä, hömppää, historiallisia teoksia.

Viimeaikoina olen hyödyntänyt e-kirjoja ja digipalveluita, joiden valikoimat mahdollistavat aika vapaan kirjojen tutkiskelun ja erityyppisen kirjallisuuden kokeilukulttuurin. Digipalveluissa on parasta, että kaiken voi laittaa virtuaalikirjahyllyyn, välillä tauolle, lukea uudelleen tai viskata kokonaan pois. Ei ole pakko lukea, jos ei nappase. Mitään ei jää tyhjän pantiksi oikeaan kirjahyllyyn pölyä keräämään, mutta kaikkea voi kiireettömästi makustella.

Lukukammo...lukuinto?


En tiedä, millaisia jälkiä lukuintoon on jättänyt se, että ainakin minun alakouluaikaan koululaiset käskettiin lukemaan valmiiksi valittuja kirjoja. En tiedä, miksi näin tehtiin tai ajateltiin. Eihän kukaan ajattele, että satunnainen 20-30 aikuisen henkilön joukko nauttisi samojen teosten lukemisesta!

Vaikka itse luen paljon ja nautin hyvistä kirjoista, tunnistan edelleen niin sanotun huonon kirjan kiukun ja sen turhautumisen, kun lukeminen maistuu kerta kaikkiaan pahvilta. Ja sen, kun kirjan kannet tuntuvat tahmealta ja kaikki muu tekeminen on paljon tärkeämpää kuin lukeminen.

En oikeastaan tiedä kuin muutamia aikuisia, jotka aktiivisesti harrastavat kirjojen lukemista. Osalta lukeminen on kokonaan jäänyt muun tekemisen jalkoihin ja "lukemattomuudella" jopa ylpeillään.

Olen suositellut lähipiirilleni erilaisia kirjoja sen mukaan, mitä tiedän kenenkin "lukemattoman" omista kiinnostuksenkohteista. Lukutoukan purema on saattanut tulla vasta aikuisiällä, kun sopiva kirja on tullut ilmaantunut lahjapaketista tai yöpöydälle muuten vain odottelemaan lukijaansa.

"Enpä tiennyt, että hyvän kirjan lukeminen on näin kivaa!" on hyvä palaute kirjan suosittelijalle, mutta tarkemmin mietittynä se herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia. Mikä on mennyt pieleen, kun aikuiset eivät ole lukeneet hyvää kirjaa ja siksi eivät tiedä lukemisen vimman ihanimmista puolista? Eivät tiedä kirjojen sisällä aukeavista mielikuvitusmaailmoista? Lukemisen rauhasta ja siitä ihanasta uppoutumisesta jonnekin ihan muille maille?

Olisiko lukeminen suositumpaa, jos luettavien kirjojen hankkiminen ja itseä kiinnostavien teosten löytäminen olisi yhtä vaivatonta ja yksiselitteistä kuin telkun katsominen tai kivan elokuvan valinta? Ehkäpä.

Meillä saa lukea mitä vaan, kunhan lukee!


Miksi kouluissa edelleen pitää lukea kaunokirjallisia lastenkirjoja, jotka eivät kosketa lukijaansa?
Miksei alakoululaisten lukuhaastelistoille kelpuuteta koululaista itseään kiinnostavia teoksia?
Olisiko järjestelmällisen kirjallisuuden läpikahlaamisen sijaan ennemminkin avattava lukemisen rajat ja tehtävä lukemisesta hyvien tarinoiden kautta kiva harrastus?
Haittaako se, jos päivittäinen lukeminen on alakoululaisella ankkamaailman parissa?
Voisiko kirjallisuuden monipuoliseen maailmaan tutustumisen toteuttaa yhä paremmin koululaisten itsensä ehdoilla?

En tiedä vastauksia näihin, mutta pidän huolen siitä, että meillä kotona saa lukea mitä vaan. Nyrpistelen nenääni koulujen lukulistoille. Vaikka tänään lukisimme täppäriltä sanomalehtiä ja blogeja, huomenna kovakantisia ensyklopedioita ja sarjiksia sekä välillä sivun tai pari velhojen seikkailuista, teemme kaiken omaan tahtiin kirjallisuudesta nauttien.

Ja meillä ei muuten ole pakko lukea. Kun lukeminen on kivaa, ei pakkoja tarvita!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiran kanssa automatkalla ja leirintäalueella - mitä hyvää ja mitä kehitettävää?

Muutama viikko taaksepäin auton keula käännettiin kohti Hankoa..
Matka-aika näytti navigaattorissa noin kuuden tunnin köröttelyä, joten pysähdyksineen kulkemiseen voisi varata melkein työpäivän verran. Huh sentään. Hellepäivä.

Vaikka koirani on kokenut autoreissaaja, tämä Hangon matka olisi sen ensimmäinen kosketus leirintäalueisiin. Ja koska se on hyvin pitkämuistinen, tulisi reissun mennä kokonaisuutena hyvällä mielenvireellä. Onnistunut matka mahdollistaisi leirintäretkeilyn jatkossakin, ehkä jollekin toiselle leirintäalueelle.

Ladattava suihku pihasaunassa

Ja hommahan menee näin: Ensin laitetaan kiukaaseen tulet ja kurkataan riittääkö vesisäiliön vesi. Sitten kannetaan vettä järvestä, kaadetaan vettä ämpäristä vesisäiliöön lämpiämään ja kannetaan vielä vähän lisää vettä.

Kun sauna on lämmin, yhdistellään kuumista ja kylmistä vesistä kunkin henkilökohtaisia vesilämpötilatuntemuksia edes jotenkuten miellyttävä seos isoon saaviin. Tästä saavista kaikki ottavat puhtaan pesuveden kauhalla.

Joku valittaa, että vesi on liian kuumaa ja jonkun mielestä se on liian kylmää. Mutta se kuuluu asiaan.

Entäs, kun saunojia onkin toisinaan viisi, ja yli puolet lapsia?

Lapset viskovat peseytyessään kaksi kolmesta kauhallisesta seinille ja lattialle, koska kauhalla on hankalaa tähdätä. Saa muuten ihan jokusen kerran käydä hakemassa järvestä uutta vettä.

Lopulta, kun muksut töröttävät kylpytakeissaan pukuhuoneessa, alkaa aikuisilla uusi vesirumba. Vesi ei enää ehdikään lämmetä padassa ja jäljelle jääneet peseytyvät ehkä vähän kylmemmällä satsilla.

Mökin pi…

Autolla pohjoiseen? Myö tehtiin se taas - Ruotsin, Norjan ja Suomen Lappi

Lomamatkani suuntautuvat nykyisin lähinnä pohjoiseen. Maisemia, luontoa, kiireettömyyttä ja olemista. Ja kaikki lähti siitä, kun eräänä talvena monta vuotta sitten ajeltiin Ylläkselle hiihtelemään.

Sitten yhtenä kesänä pakkasimmekin teltan mukaan ja suuntasimme Inarin kautta Norjaan ja Altasta takaisin Suomen puolelle. Viime kesänä taas huristelimme Vaasan ja Uumajan kautta Ruotsin läpi Kalajoelle. Ja syksyllä heitettiin keikka Kiilopäässä koiran kanssa telttaillen.

Juu, Lappi on mun juttu!

Entä Ruotsin Lappi, mitä siellä on?