Kirjoittamispohdintoja Saara Turusen Sivuhenkilö -kirjan jälkeen

Saara Turusen Sivuhenkilö -romaani on nyt in. Kirja herättää ajatuksia ehkä siksi, että siinä haastetaan kirjallisuuden parissa toimivia henkilöitä. Ja kärjistetään tasa-arvoasioita. Pohditaan ammattiin liittyvää yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Kerrotaan, että omassa ammatissaan voi kärsiä heikosta itsetunnosta.

Tämä oli yksi niistä kirjoista, jonka luin melkein yhdellä kertaa. Hyvä kirja siis, eikä ollenkaan sellainen mikä jäisi pyörimään pöydältä toiselle (blogissa: En lue tylsiä kirjoja). Sitä paitsi aihe tuli niin kovin lähelle.

Tunnistin Sivuhenkilön päähenkilön tunnemyrskyt ja ilahduin, että Saara Turunen teki näkyväksi kirjoittamisen epävarmuuden maailman. Vaikka en olekaan kirjailija, enkä kyllä kirjallisuuden ammattilainenkaan, tunnistan kirjassa mainitut ilon ja onnistumisen tunteet, mutta myös pelon ja jänskätyksen julkaisuhetkellä ja sen jälkeen.

Joskus kirjoituspuuhissa tuntuu onneksi tälle: on ihanan rauhallista! Kuvan otin Halmstadissa.

Kirjoitin noin vuosi sitten kirjoittamisopintojen alkaessa pohdinnan, joka löytyy myös täältä: Saanko olla epätäydellinen? Mietin opintojen alkutaipaleella paljon kirjoittamiseen liittyvää epävarmuutta.

Tunnustan, että minä pelkään edelleen mörököllikriitikoita. Mielestäni niitä voi kasvaa ihan jokaisessa puskassa. Kirjoitan ja odotan palautetta, mutta kun kohtaan henkilökohtaiseen tekstiin liittyvää kritiikkiä, iskee valtava häpeä. Kirjoituskrapula ja -morkkis. Mitä oikein itsestäni luulin, kun noin ilmaisin asiani. Entä, jos julkaisenkin jotain väärää, omituisen mielipiteen.

Sivuhenkilö -kirjan aikana minusta ei tuntunut sille, että olisin ajoittain iskevän julkaisupelon ja sen aikaansaamien kirjoitusblokkien kanssa yksin. Taitaa meitä olla muitakin, koska jostainhan kirjakin on saanut aiheensa.

Puhuimme kirjoittamisesta ystäväni kanssa ja päädyimme siihen, että kirjoitettu asia mielletään jollain tapaa ikuiseksi. Siitäkin huolimatta, että tekstivirta on netissä aika mahdottoman suuri ja eläväinen.

Toki sitä sietääkin miettiä, mitä itsestään ikuisuuteen jättää. Mutta onpa muuten hurjan suuri painotaakka kirjoittamisella! Ei ihme, että monilla luova kirjoittaminen jää koulun äikkätuntien jälkeen kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Vähän niin kuin liikunta niiltä, joilla kouluaikojen liikkatunnit eivät menneet ihan putkeen.

Onpa rohkeaa, mietin, kun luin Sivuhenkilöä eteenpäin. Turunen teki sen, mistä itsekin toisinaan haaveilen. Hän kirjoitti vain siitä, mikä hänessä itsessään herättää ristiriitaisia tunteita. Turunen kirjoitti epätoivon ja kummallisen elämässä ajelehtimisen aallokosta ja kriitikosta.

En tiennyt lukiessani, että kriitikko on oikeasti olemassa. Ilman viikonlopun lehdessä ollutta kriitikon omaa juttua olisin pitänyt Sivuhenkilö -teosta fiktiivisenä. Nyt en enää tiedä, mikä sitten oli totta ja mikä ei. Enkä muuten haluakaan tietää.

Faktan ja fiktion sekoittaminen on kovin mielenkiintoinen tapa kirjoittaa ja käsitellä vaikeitakin aiheita. Silloin oma sisin on ehkä enemmän piilossa niiltä kaikkein terävimmiltä kritiikeiltä.