Pelastusliivijengin melontaretki: pikkukajakilla jokea (puroa) pitkin

Elämyksiä jahtaamassa Pieksämäellä

Viime kesänä hankittiin nuo pienet kajakit. Ihan vaan retkeilyyn ja fiilistelyyn, kauniiden, lähes tuulettomien kesäpäivien viettoon vesillä.

Ja nyt, kun retkimelontakokemusta on jo hitusen kertynyt, haaveet helposta jokimelonnasta kasvoivat yhä suuremmiksi. Olisi ihanaa lipua pitkin kevyesti virtaavaa reittiä. Kokeilla muutakin, kuin järvimelontaa.

Meille oli vuoden verran tupsahdellut suosituksia Pieksämäen reittihelmistä. Viime lauantaina kajakit laitettiin auton kyytiin ja suunnaksi otettiin Pieksäjärvi.

Haapajoki näytti karttakuvissa ihanalle. Mutkittelua, muutama järven tapainen, paljon metsää ja omaa rauhaa. Löytyi tietoa, että suunnittelemamme pätkän melomiseen menee noin 3-4 tuntia. Haapajokea tosin ei oltu raivattu muutamaan vuoteen, joten syytä oli varata vähän reilummin aikaa.

Vaikka netistä löytyvä tieto kehotti lähtemään ko. reitille keväällä tai alkukesästä, arvelimme silti veden määrän ihan riittäväksi pikkukajakeille. Sitä paitsi jännitin virtaavaa vettä - näin ensikertalaisen jokimelojan näkökulmasta mitä vähemmän vettä, sitä hillitympi virta. Eikö niin?

Pieksäjärvelle kajakit ja matkaan, mars!

Kannoimme kajakit heinikon läpi Pieksäjärveen lähelle Haapajoen alkukohtaa. Tässä kohtaa totesin, että kumpparit on kingit. Ja hyttysmyrkky samaten.

Järvellä oloni oli toiveikas - pian pääsen virran viemäksi!

Niin pääsinkin. Muutaman sadan metrin matkalle...ensimmäinen kajakista poistumista vaativa pato oli heti matkan alussa.

Nousimme itikkameren piirittämässä lätäkössä pois kajakeista, kannoimme kajakit padon yli ja kömmimme takaisin kyytiin toisessa lätäkössä. Kumpparit <3

Reitti näytti hyvälle, mitäs pienistä alun vastoinkäymisistä. On ihan luonnollista, että lähellä asutusta on pieni pato.

Haapajoki pyöritti kajakkia 

Ja itikat iskivät kaikkialla. Osasimme onneksi varautua jo etukäteen hyttyshupulla ja -myrkyillä. Luulen, että en ehkä olisi tässä tätä juttua kirjoittamassa, jos nämä suojavarusteet olisivat jääneet kotiin.

Olin pukeutunut villapaitaan, joten kajakkia ohjatessa alkoi tulla hiki. Ei ehkä fyysisen kuormituksen vuoksi, vaan henkisen: virtaa oli kuitenkin sen verran, että kaikki fokus kiinnittyi esteiden väistelyyn varsinkin, kun joki oli aika matala.

Välillä jäin kiinni pohjasta töröttävään puupalaan, välillä kiveen, toisinaan poikittaiseen joen ylittävään puuhun tai pusikkoon.

Varsinkin yllättävien kivi-iskujen kohdalla mieleeni palasi takavuosien eräs tietty rallivideo, jossa pohjasta ilmaantunut kivi yllätti sekä kartturin, että kuskin. Ne, jotka videon muistavat, ymmärtävät varmaan, miten jänskälle tuntui meloa virran mukana tällaisissa kohdissa :D

Itikat inisivät korvissa, osa tunkeutui hyttyshatun sisälle, osa pureutui karkoitteista huolimatta villapaidan neulosten välistä iholle. Osa saalisti ateriansa kämmenistä, joita oli pakko pitää meloessa esillä.

Menin survival-moodiin: eteenpäin on päästävä, kyllä täältä selvitään. En juuri ehtinyt valokuvaamaan, sillä jos pysähdyin, itikat saavuttivat, virta pyöräytti kajakin takaperin, ja pian olin taas jossain jumissa.

Kyykkäys- ja nostotreenit veden äärellä

En enää pystynyt pitämään yllä lukua siitä, kuinka monta kertaa jouduimme nousemaan kajakista pois ja kantamaan kulkimet esteiden toiselle puolelle. Mutta voin sanoa, että aivan älyttömän monta kertaa!

Mikä pahinta: tasapainoilu ei ole vahvin ominaisuuteni, joten jokikinen rantautuminen ja liikkeellelähtö vaati sopivan kohdan löytämisen. Virtaavassa vedessä, mutaisten reunojen keskellä se on kaikkea muuta, kuin helppoa ja kivaa.

Yhdessä kohdassa kumpparit upposivat yli puoleen väliin saakka olevaan "perunapeltomutaan". Se sellainen lillinki pitää muuten aika tiukasti kiinni kengistä, eikä kävelystä tule yhtään mitään.

Monta poikittaista puuta alitettiin siten, että puu nostettiin käsillä ylös samalla, kun alavartalo työnsi kajakin puun ali. Jotkut puut ylitettiin ottamalla vauhtia ja puskemalla kajakilla puun yli. Jos jäi jumiin, piti nitkuttaa kajakki taas liikkeelle.

Joistain puskista katkoimme oksia, jotta matka voisi jatkua vesiteitä pitkin.

Välillä onnistuimme virran mukana vähän nautiskelemaankin <3 varsinkin lähempänä pientä metsäjärveä saimme lipua heinikossa mutkitellen.

Ainakin siihen saakka, kunnes vastassa oli pato ja umpeen kasvanut heinikko. Piti mennä aika pitkälle metsän kautta, jotta pääsimme takaisin veteen.

Järvellä pidimme pienen kahvitauon, koska saimme kaivatun breikin itikkamerestä. Ihastelimme järven lintuasukkaita, joita oli aivan mielettömän paljon. Sorsia, lokkeja, tiiroja, kurkipariskunta nyt ainakin. 

Paniikki iskee...

Järvellä totesimme, että olimme kulkeneet korkeintaan kolmasosan matkasta. Aikaa oli vierähtänyt parisen tuntia muutaman kilometrin pätkälle.

Olin aivan väsynyt ja tuskainen, kroppa alkoi luovuttaa usean tunnin henkisen ja fyysisen jumpan jälkeen. Mieleen hiipi ajatus, että emme pääse reitiltä pois, matka on liian rankka ja pitkä.

Oloni kruunasi yksi iso poikittainen puueste. Puu oli pakko ylittää tai alittaa, koska kyseisessä kohdassa ei ollut mitään mahdollisuutta rantautua: mutaa, jyrkkää reunaa ja tiheistä tihein kasvillisuus odotti virran reunoilla.

Kaatunut koivu oli noin puolen metrin korkeudella veden pinnasta katsoen. Puu oli kummaltakin reunalta niin tukevasti maassa kiinni, ettei sitä ei voinut nostaa kajakissa istuen.

Eikä puun ali pystynyt limboamaankaan, koska tila riitti vain kajakille. Ainoa vaihtoehto oli työntää kajakki puun alle ja samaan aikaan siirtää itsensä tavalla tai toisella puun yli.

Ja sekös iski paniikin päälle! Kirosin koko melomisen, itseni, reittivalinnan ja fyysisen kestävyyteni alimpaan maanrakoon. En pysty, ei tasapaino riitä, en vaan mitenkään pääse kuivin nahoin esteen yli.

Takaisinkaan ei voinut kääntyä, paluumatka vastavirtaan olisi liian pitkä ja rankka.

Kun aikani suhasin puun vierellä edestakaisin ja hengitin syvään, lopulta lähdin kokeilemaan. Onneksi sain ymmärtäväisen, seikkaperäisen ohjeistuksen: heitä mela kajakin edelle, työnnä kajakin kärki puun alle, nosta molemmat jalat puun päälle, nouse istumaan puulle, työnnä jaloilla kajakki eteenpäin, laskeudu puusta kiinni pitäen takaisin kajakkiin istumaan.

Pääsin. Kädet ja jalat tärisivät väsymyksestä ja jännityksestä.

Pakko luovuttaa

Ison puun ylialitusjumpan jälkeen melontareitti jatkui samanlaisena ryteikkönä. Pian kuulimme kohinaa - onko edessä koski?

Ja kyllä, pieni koski siellä oli. Alitimme ensin hiekka-autotien ja vedimme kajakit maalle, koska edessä näkyi jälleen läpitunkematon runkoviidakko.

Kajakit saivat levähtää maalla, kun etsimme kävellen reittiä esteiden ohi.

Vesireitti osoittautui menemättömäksi ja maan päällä meidän olisi pitänyt kantaa kajakit juna-radan yli. Eikä kyseessä suinkaan ollut mikään hylätty rataosuus - bongasin ainakin yhden iisee -junan sujahtavan puiden välistä.

Olimme olleet jokimelontaretkellämme kolme tuntia, jonka aikana etenimme kuutisen kilometriä. Normaali melontavauhti on ollut meillä vähintään viisi kilometriä tunnissa silloinkin, kun olemme vain meloskelleet hiljakseen nauttien...

Edessä siis olisi vielä kymmenkunta kilometriä, johon aikaa saattaisi hyvinkin mennä monta monituista tuntia. Joten päätimme luovuttaa, paikallistaa itsemme kartalle ja jatkaa jalkapatikalla. Kävellen pääsisimme ainakin lopulta perille!

Kävelymatka

Ensin näytti sille, että joutuisimme kävelemään vähintään kymmenen kilometriä autolle. Ehkä olimme tuossa kohtaa jo aika puhki, koska ajatus ja kartanlukutaito olivat kävelyn alkaessa pohjalukemissa: tuijotimme sokeasti helppoa navigointisovellusta, joka ei edes tunnistanut allamme rahisevan hiekkatien olemassaoloa.

Kävely rauhoitti mieltä ja hetken päästä aivoissakin alkoi tapahtua. Hetkinen, linnuntietä pitkin autolle on vain muutama kilometri! Etsimme käyttöömme paremman kartan ja taapersimme askel kerrallaan kohti lähtöpaikkaa.

Kun melonta- ja survivalstressi helpottivat, nauroimme vedet silmissä, kumpparit jalassa ja eväspussi kädessä keikkuen retkemme epäonnistumiselle. Söimme eväät autossa istuen, itikoilta turvassa.

Vitsit, miten hieno lauantai meillä olikaan :D

Mitä tekisin toisin?

Toipuessani tästä melontareissusta olen miettinyt monta kertaa sitä, miten tärkeää on, että joku muistaa, jaksaa tai viitsii ilmoitella retkeilykokemuksistaan. Vaikka sokerikuorrutteinen elämyshakuisuus on pinnalla, mielestäni on tärkeää jakaa myös epäonnistuneet reissutarinat.

Jos olisimme löytäneet hieman tarkempaa ja ajantasaista tietoa tästä reitistä, emme olisi lähteneet.

Jos olisin fiksumpi, en olisi lähtenyt.

Seuraavilla kerroilla melontaretkellä on käsisaha mukana. Ja aina ne hyttyshatut ja -myrkyt,  myös kumpparit!

Suunnitelma B on hyvä olla etukäteen mietittynä.

En tosiaan tiedä, miten tuolta jokiosuudelta olisi päässyt kotiin vaikkapa nyrjähtäneen nilkan kanssa. Tai lapsen kanssa. Tai mummon kanssa. Tai edes itseni kanssa.

Se, että reittiä ei ole raivattu, saattaa todellakin tarkoittaa sitä, että reittiä ei voi edetä.

Parisuhteen kestävyyttä voi testata esimerkiksi tämän blogitekstin kertomusta tarkoin noudattamalla.

Ja lopuksi: tämän epäonnisen retken syy on ainoastaan tollot retkeilijät. Älä ole tollo. Älä lähde reitille liian huterin etukäteistiedoin.