Kun on kirjoittamisen perusopinnot harrastuksena, löytyy pöytälaatikkokirjoitelmia ihan jonkun verran. Yhden olen aiemmin täällä julkaissut (Saanko olla epätäydellinen?), mutta nyt tuntuu sille, että on aika laittaa juuri nämä pienet novellit muidenkin luettavaksi.
Oli jo iltapäivä, kun Juuso käveli makuuhuoneesta keittiöön. Juuso venytteli jalkojaan ja katseli hetken ajan tiskipöydälle kertynyttä astiamäärää. Ei ollut nainen siivonnut eilisen jälkiä, hän mietti, ja käänsi katseensa kohti olohuoneen nojatuolia. Siellä on hyvä lepuuttaa silmiään, kunnes joku tulee kotiin.
Kun ovi kävi, Juuso kohotti laiskasti päätään.
- Hei Juuso, nainen huikkasi ovelta.
Juuso ei vastannut, tuijotti vain eteensä.
- Mulla oli töissä tänään huono päivä, nainen pulisi.
Juuso sulki silmänsä ja oli hiljaa. Nainen tuli aivan väärään aikaan kotiin ja Juuso olisi kaivannut lepohetkeä enemmän kuin naisen seuraa. Nainen istui kuitenkin sohvalle, siis liian lähelle nojatuolia, tuijotti pistävällä katseellaan suoraan silmiin ja puhui puhumistaan.
- Ensin kuultiin yyteistä ja sitten sain loppuajan terapioida työkavereita. Outi ei voinut millään ymmärtää tätä, enkä kyllä minäkään. Mutta että jaksettaisiin olla töissä, pakko kai se on kun yrittää tsempata. Tsemppaa sä sit mua, jooko?
Juuso piteli silmiään kiinni. Lopettaisi jo, nyt alkoi nukuttaa.
Nainen ei sanonut enää mitään, nousi sohvalta ja oli pian kolistelemassa keittiön tiskivuoren parissa. Kuului kova meteli. Juuso mulkaisi naista kulmiensa alta, nousi nojatuolista ja siirtyi makoilemaan makuuhuoneen sängylle. Hän katseli ikkunasta pihapiiriä. Voi, miten upealta ulkona näyttikään. Juuso halusi pois kodista, pois naisen luota.
- Juuso, ruoka on lautasellasi, tulehan nyt! Nainen hihkui keittiöstä.
Juuso närkästyi. Koko ajan vaatimassa ja keskeyttämässä. Mutta ruoka maistuisi kyllä. Naiset tekivät hyvää ja useimmiten maittavaa ruokaa. Ja jos ruoka ei jostain syystä maistunutkaan hyvälle, ne etsivät lautaselle uudenlaisen annoksen. Kokeilemalla eri lajeja löytyi aina lopulta jokin oikein maistuva sapuska.
- Kiva, kun tulit syömään. Tänään on burgundilaista lihapataa. Tein sen sisäfileestä. Mmmm, haistatko miten hyvä tuoksu siitä tulee!
Olisi jo hiljaa ja antaisi ruokarauhan.
- Yäk, tämä on ihan kauheaa mössöä, Juuso ajatteli maistettuaan lihapataa ja katsoi samalla naista kiukkuisesti.
- Ihan hyvää se on, nainen yritti vastata Juuson katseeseen puhumalla lempästi.
- En syö, en varmana syö tätä, tekisit jotain muuta, tämä on kauhean pahaa, phyi, Juuso mietti ja tuijotti ruokaansa irvistäen.
Juuso sylkäisi ruuat takaisin lautaselle. Nainen oli jo jääkaapilla hääräämässä uutta ruokaa tarjolle.
- Entä muikut? Kävisikö ne? Nainen kysyi.
- Mmmjaa, Juuso myöntyi kokeilemaan.
Ja muikut olivatkin oikein hyviä. Juuso söi niin paljon, kun suinkin jaksoi. Nainen katsoi vieressä ja hymyili.
- Arvasinhan, että sinulle löytyy maistuvaa ruokaa, se myhäili ja kosketti Juusoa lempeästi olkapäähän.
”Tänään on henkilön Mirva Heinikko syntymäpäivä! Julkaise onnitteluviesti hänen aikajanallaan.” sosiaalisen median pääkanava julisti. Voi perse. Tänäänkö se on? Suljin sovelluksen ja tarkistin puhelimen aloitusnäytöltä päivämäärän. No, tänäänhän se. Vieläkö ehtisin yllättää? No ei, ei nyt. Kuka nyt vessassa istuessaan keksisi yllätyksiä. Ja siellähän se Mirva jo kolistelee kahvikuppien kanssa. Miksi en muistanut aiemmin?
Vai muistinko sittenkin. Olihan meillä siitä viikonloppuna puhetta. Kysyin ihan varmistaakseni, että mitä Mirva haluaisi lahjaksi. Kysyin päivämääränkin, johon Mirva totesi, että luulisin minun jo osaavan ulkoa syntymäpäivät kahdenkymmenenkolmen vuoden parisuhdeliiton jälkeen. Vaan kun en muista. Minkäs minä sille mahdan. Niin tässä sitä nyt ollaan, en sitten ollut tänäkään vuonna ajoissa. Jos Mirva olisi kertonut, olisin varmasti muistanut.
Mirva sanoi kyllä, että ei se mitään tarvitse. Hyvä, että en sitten mitään hankkinutkaan. Mitähän minä sain lahjaksi? En mitään! Eikun sainpas sittenkin. Sain kirjan, jota en ole lukenut. Niin että hukkaanpa meni sekin ostos. Olisi ennemmin vaikka tankattu silläkin rahalla vene. Ihan humpuukia kaikki sellainen ostelu. Rahat menee hukkaan.
Mutta sanoihan se Mirva muutakin. Hän sanoi, että olisi kiva jos aamukahvit saisi. No, sepä meni jo, mitäs nousi ylös itse keittämään kahvejaan. Olisinhan minä keittänyt, mutta nyt istun vessassa eikä täältä mitään kahveja keitellä. Sitä paitsi Mirva keittää parempaa kahvia. Se on jotenkin kumma juttu, miten naiset osaavat kahvinkeiton miehiä paremmin. Eli parempi vaan, että Mirva keittää itse.
Mirva oli sitä mieltä, että syntymäpäivänä olisi kiva, ettei tarvitse tehdä ruokaa. Senhän minä voisin kyllä tehdä. Yllättäisin laittamalla ruuan valmiiksi ennen kuin Mirva tulee töistä. Saisi vaimo sitten tulla valmiiseen pöytään herkuttelemaan. Syötäisiin alkukeitto, vaikka kasvissosekeittoa. Pääruuaksi laittaisin lohta ja perunamuusia. Jälkiruuaksi puolukkarahkaa. Oikein hyvänmakuinen syntymäpäivälounas.
Ai mutta tänään on keskiviikko. Eli siis on tennikset Saulin kanssa töiden jälkeen. Ja siitä sitten käydään perinteisesti kaljalla pelien päätteeksi. Kyllä yhden voi juoda, vaikka onkin autolla liikkeellä. Ja siitähän ei vaimoille kerrota, kaljasta siis. Sanotaan vaan, että halli on varattu kahdeksi tunniksi. Täytyyhän meillä miehilläkin olla vähän vapaa-aikaa. Sellaista, mikä ei vaimoille kuulu.
No, olisinhan voinut perua tenniksen, jos olisin tiennyt, että on Mirvan syntymäpäivä. Mutta mitäs ei kertonut, kun sitä päivää kysyin. Ja niin, itsehän se sanoi, ettei mitään tarvitse.
Olisihan se silti hyvä, jos kävisin jonkun lahjan. Vaikka jonkun korun tai tissiliivit. Jos ruokatunnilla kävisin jossain kaupassa. Avasin internetsovelluksen hakuominaisuuden. ”Kultasepänliike oulu”, ja hae. Ei jumalauta mikä määrä kauppoja ja koruja. Mistähän se edes tykkää. Hirveän hintaisia. Eikä tässä nyt ehdi mitään valita. Kuka nyt vessassa pytyllä istuessaan korukauppoja tekisi, ihan hullua.
”Rintaliivit oulu”, ja hae. Oho. Kylläpä on kauniita naisia. Vaimon päällä nuo alusvaatteet kyllä näyttäisivät hassuille. Suuttuisi varmaan, että mitähän minä oikein kuvittelen. Haukkuisi ja nimittelisi pervoksi ja siinä sitä sitten taas oltaisiin. Syytetyn penkillä kuulisin kunniani siitä, että en osaa arvostaa tavallista suomalaista naista. Että enkö muka ymmärrä, että lapset ja vuodet näkyvät ja tuntuvat koko kehossa. Se on kuule sitä elettyä elämää, vaimo sanoisi pisteliään katseen kera.
Ei hitto. Jos ei koruja tai alusvaatteita, mitä sitten?
- Mikko, monelta lähdetään? Mirva kimitti vessan oven takana.
- Hei, vessarauha kiitos, vastasin.
- Eiku oikeesti, kyllä mun pitää tietää, että oon oikeeseen aikaan valmiina! Nyt Onni ota jo se reppu ja laita se allekirjoitettu koe sinne. Muuten se jää.
- Heti kun tuun vessasta, kuittasin Mirvalle.
- Apua emmä ehdi! Voi hemmetti mikä määrä tiskiä pöydällä.
No tietenkään se ei ehdi. Kun on nainen, voi ihan rauhassa haahuilla aamulla huoneesta toiseen ja sipsutella kynsiviilan kanssa. Ja mitä ihmettä se niistä tiskeistä vouhottaa, olisi laittanut ne illalla niin kuin se normaalisti tekee. En minäkään niitä tykkää katsella, mutta missä vaiheessa minä tiskejä laittaisin, kysynpähän vaan. Joutaisi nuo penskatkin välillä auttamaan äitiään kotitöissä. Miksei Mirva pyydä niitä laittamaan edes omia tiskejään? Jos pyytäisi, ei tarvitsisi meuhkata aamulla.
Jos hankkisin kakun. Joo! Sepä on hyvä idea. Kaikki innostuvat kakuista ja lapset ja minäkin syömme sitä mielellään. ”Kakku oulu”, ja hae. ”Tule keskustelemaan, millaisen kakun haluat!”, sanotaan nettisivuilla. Niin että mitä? Täältä vessastako soitan vai pitääkö töistä pyytää palkatonta, jotta pääsee vaimon syntymäpäiväkakkupalaveriin! Kylläpä ne ukot töissä nauraisivat, että tohveliko minusta on tullut! Jospa kävisin S-marketista jonkun pullan. Tai jospa Mirva onkin itse aikonut leipoa kakun, sehän tykkää leipomisesta! Ja tekee paljon parempaa ja halvempaa kakkua kuin mitkään leipomot. Äitikin leipoi aikanaan hyviä kahvileipiä.
”Hei Mikko! Katsoin aamupalaverin asialistaa, ja en pysty vetämään osuuttani kokonaan. Tytöllä on hammaslääkäri ja joudun poistumaan palaverista puolivälissä. terv. Jari” kertoi juuri postilaatikkoon kilahtanut meili työpaikalta. Voi hemmetti. Miksei sen vaimo vie tyttöä hammaslääkäriin? Ja miten vanha se tyttö olikaan, kymmenen jo? Voisihan se mennä sinne itsekin. Jaria tarvitaan töissä ja tämä palaveri on tärkeä asiakkuuden säilymisen kannalta. ”Aha, ok.”, vastasin tylysti ja mietin, pitäisikö lisätä viestiin ”terv. Mikko paskahuussista”. Hymyilin ajatukselle. Pitänee ottaa hammaslääkäriasia puheeksi Jarin kanssa. Sitä vartenhan ne puolisot ovat, että vastuu lapsista jaetaan tasan. Mikähän tyranni siellä Jarin kotona oikein häärää.
- Mä tarviisin hiuslakan! Aliisa koputteli vessan oveen.
- Minä tarvitsisin WC-rauhan, vastasin tasapaksulla äänellä.
- Eiku iskä oikeesti!
- Eiku Aliisa oikeesti!
- Miten mä muka laitan mun tukan, jos se lakka on siellä!?
- Älä laita sun tukkaa. Muutut tästä aamusta alkaen peikkotytöksi!
Aliisa käveli tömistäen omaan huoneeseensa. Toimistoistuntoni oli kaiketi viisasta nyt päättää. Tein pesut, vedin pytyn, pesin kädet, laitoin deodoranttia ja pienen määrän miesten hajuvettä. Vilkaisin itseäni vielä peilistä ennen kuin avasin oven ja luovutin ahtaan kopin Aliisan hiuslakkapilvilinnoille. Onneksi olen mies, eikä minun tarvitse hengittää tuota kaasua. Miksi ihmeessä naiset vapaaehtoisesti suihkuttavat aerosolihöyryillä päänsä täyteen?
Menin keittiöön, halasin Mirvaa ja onnittelin samalla syntymäpäivän johdosta. Mirva kiitti ja hörppäsi pienesti ryystäen loput kahvit sinisestä kahvimukistaan. Tämä taisi olla tässä, nyt on onniteltu. Ja sitä paitsi Mirva näytti olevan tyytyväinen saadessaan lukea rauhassa lehteä kahvikuppi kädessään. Tai rauhassa ja rauhassa - Juuso norkoili alati ruokakupillaan ja tuijotti Mirvaa. Sillä kissalla on aina nälkä. Ja se on lihava kuin possu. Mirva voisi vähän pitää kissaansa dieetillä. Laiska kollikissa, oikea vetelys.
Arkistojen kätköistä - hyvää syntymäpäivää <3
Ruuanlaittoautomaatti
Oli jo iltapäivä, kun Juuso käveli makuuhuoneesta keittiöön. Juuso venytteli jalkojaan ja katseli hetken ajan tiskipöydälle kertynyttä astiamäärää. Ei ollut nainen siivonnut eilisen jälkiä, hän mietti, ja käänsi katseensa kohti olohuoneen nojatuolia. Siellä on hyvä lepuuttaa silmiään, kunnes joku tulee kotiin.
Kun ovi kävi, Juuso kohotti laiskasti päätään.
- Hei Juuso, nainen huikkasi ovelta.
Juuso ei vastannut, tuijotti vain eteensä.
- Mulla oli töissä tänään huono päivä, nainen pulisi.
Juuso sulki silmänsä ja oli hiljaa. Nainen tuli aivan väärään aikaan kotiin ja Juuso olisi kaivannut lepohetkeä enemmän kuin naisen seuraa. Nainen istui kuitenkin sohvalle, siis liian lähelle nojatuolia, tuijotti pistävällä katseellaan suoraan silmiin ja puhui puhumistaan.
- Ensin kuultiin yyteistä ja sitten sain loppuajan terapioida työkavereita. Outi ei voinut millään ymmärtää tätä, enkä kyllä minäkään. Mutta että jaksettaisiin olla töissä, pakko kai se on kun yrittää tsempata. Tsemppaa sä sit mua, jooko?
Juuso piteli silmiään kiinni. Lopettaisi jo, nyt alkoi nukuttaa.
Nainen ei sanonut enää mitään, nousi sohvalta ja oli pian kolistelemassa keittiön tiskivuoren parissa. Kuului kova meteli. Juuso mulkaisi naista kulmiensa alta, nousi nojatuolista ja siirtyi makoilemaan makuuhuoneen sängylle. Hän katseli ikkunasta pihapiiriä. Voi, miten upealta ulkona näyttikään. Juuso halusi pois kodista, pois naisen luota.
- Juuso, ruoka on lautasellasi, tulehan nyt! Nainen hihkui keittiöstä.
Juuso närkästyi. Koko ajan vaatimassa ja keskeyttämässä. Mutta ruoka maistuisi kyllä. Naiset tekivät hyvää ja useimmiten maittavaa ruokaa. Ja jos ruoka ei jostain syystä maistunutkaan hyvälle, ne etsivät lautaselle uudenlaisen annoksen. Kokeilemalla eri lajeja löytyi aina lopulta jokin oikein maistuva sapuska.
- Kiva, kun tulit syömään. Tänään on burgundilaista lihapataa. Tein sen sisäfileestä. Mmmm, haistatko miten hyvä tuoksu siitä tulee!
Olisi jo hiljaa ja antaisi ruokarauhan.
- Yäk, tämä on ihan kauheaa mössöä, Juuso ajatteli maistettuaan lihapataa ja katsoi samalla naista kiukkuisesti.
- Ihan hyvää se on, nainen yritti vastata Juuson katseeseen puhumalla lempästi.
- En syö, en varmana syö tätä, tekisit jotain muuta, tämä on kauhean pahaa, phyi, Juuso mietti ja tuijotti ruokaansa irvistäen.
Juuso sylkäisi ruuat takaisin lautaselle. Nainen oli jo jääkaapilla hääräämässä uutta ruokaa tarjolle.
- Entä muikut? Kävisikö ne? Nainen kysyi.
- Mmmjaa, Juuso myöntyi kokeilemaan.
Ja muikut olivatkin oikein hyviä. Juuso söi niin paljon, kun suinkin jaksoi. Nainen katsoi vieressä ja hymyili.
- Arvasinhan, että sinulle löytyy maistuvaa ruokaa, se myhäili ja kosketti Juusoa lempeästi olkapäähän.
Peruskeskiviikko
”Tänään on henkilön Mirva Heinikko syntymäpäivä! Julkaise onnitteluviesti hänen aikajanallaan.” sosiaalisen median pääkanava julisti. Voi perse. Tänäänkö se on? Suljin sovelluksen ja tarkistin puhelimen aloitusnäytöltä päivämäärän. No, tänäänhän se. Vieläkö ehtisin yllättää? No ei, ei nyt. Kuka nyt vessassa istuessaan keksisi yllätyksiä. Ja siellähän se Mirva jo kolistelee kahvikuppien kanssa. Miksi en muistanut aiemmin?
Vai muistinko sittenkin. Olihan meillä siitä viikonloppuna puhetta. Kysyin ihan varmistaakseni, että mitä Mirva haluaisi lahjaksi. Kysyin päivämääränkin, johon Mirva totesi, että luulisin minun jo osaavan ulkoa syntymäpäivät kahdenkymmenenkolmen vuoden parisuhdeliiton jälkeen. Vaan kun en muista. Minkäs minä sille mahdan. Niin tässä sitä nyt ollaan, en sitten ollut tänäkään vuonna ajoissa. Jos Mirva olisi kertonut, olisin varmasti muistanut.
Mirva sanoi kyllä, että ei se mitään tarvitse. Hyvä, että en sitten mitään hankkinutkaan. Mitähän minä sain lahjaksi? En mitään! Eikun sainpas sittenkin. Sain kirjan, jota en ole lukenut. Niin että hukkaanpa meni sekin ostos. Olisi ennemmin vaikka tankattu silläkin rahalla vene. Ihan humpuukia kaikki sellainen ostelu. Rahat menee hukkaan.
Mutta sanoihan se Mirva muutakin. Hän sanoi, että olisi kiva jos aamukahvit saisi. No, sepä meni jo, mitäs nousi ylös itse keittämään kahvejaan. Olisinhan minä keittänyt, mutta nyt istun vessassa eikä täältä mitään kahveja keitellä. Sitä paitsi Mirva keittää parempaa kahvia. Se on jotenkin kumma juttu, miten naiset osaavat kahvinkeiton miehiä paremmin. Eli parempi vaan, että Mirva keittää itse.
Mirva oli sitä mieltä, että syntymäpäivänä olisi kiva, ettei tarvitse tehdä ruokaa. Senhän minä voisin kyllä tehdä. Yllättäisin laittamalla ruuan valmiiksi ennen kuin Mirva tulee töistä. Saisi vaimo sitten tulla valmiiseen pöytään herkuttelemaan. Syötäisiin alkukeitto, vaikka kasvissosekeittoa. Pääruuaksi laittaisin lohta ja perunamuusia. Jälkiruuaksi puolukkarahkaa. Oikein hyvänmakuinen syntymäpäivälounas.
Ai mutta tänään on keskiviikko. Eli siis on tennikset Saulin kanssa töiden jälkeen. Ja siitä sitten käydään perinteisesti kaljalla pelien päätteeksi. Kyllä yhden voi juoda, vaikka onkin autolla liikkeellä. Ja siitähän ei vaimoille kerrota, kaljasta siis. Sanotaan vaan, että halli on varattu kahdeksi tunniksi. Täytyyhän meillä miehilläkin olla vähän vapaa-aikaa. Sellaista, mikä ei vaimoille kuulu.
No, olisinhan voinut perua tenniksen, jos olisin tiennyt, että on Mirvan syntymäpäivä. Mutta mitäs ei kertonut, kun sitä päivää kysyin. Ja niin, itsehän se sanoi, ettei mitään tarvitse.
Olisihan se silti hyvä, jos kävisin jonkun lahjan. Vaikka jonkun korun tai tissiliivit. Jos ruokatunnilla kävisin jossain kaupassa. Avasin internetsovelluksen hakuominaisuuden. ”Kultasepänliike oulu”, ja hae. Ei jumalauta mikä määrä kauppoja ja koruja. Mistähän se edes tykkää. Hirveän hintaisia. Eikä tässä nyt ehdi mitään valita. Kuka nyt vessassa pytyllä istuessaan korukauppoja tekisi, ihan hullua.
”Rintaliivit oulu”, ja hae. Oho. Kylläpä on kauniita naisia. Vaimon päällä nuo alusvaatteet kyllä näyttäisivät hassuille. Suuttuisi varmaan, että mitähän minä oikein kuvittelen. Haukkuisi ja nimittelisi pervoksi ja siinä sitä sitten taas oltaisiin. Syytetyn penkillä kuulisin kunniani siitä, että en osaa arvostaa tavallista suomalaista naista. Että enkö muka ymmärrä, että lapset ja vuodet näkyvät ja tuntuvat koko kehossa. Se on kuule sitä elettyä elämää, vaimo sanoisi pisteliään katseen kera.
Ei hitto. Jos ei koruja tai alusvaatteita, mitä sitten?
- Mikko, monelta lähdetään? Mirva kimitti vessan oven takana.
- Hei, vessarauha kiitos, vastasin.
- Eiku oikeesti, kyllä mun pitää tietää, että oon oikeeseen aikaan valmiina! Nyt Onni ota jo se reppu ja laita se allekirjoitettu koe sinne. Muuten se jää.
- Heti kun tuun vessasta, kuittasin Mirvalle.
- Apua emmä ehdi! Voi hemmetti mikä määrä tiskiä pöydällä.
No tietenkään se ei ehdi. Kun on nainen, voi ihan rauhassa haahuilla aamulla huoneesta toiseen ja sipsutella kynsiviilan kanssa. Ja mitä ihmettä se niistä tiskeistä vouhottaa, olisi laittanut ne illalla niin kuin se normaalisti tekee. En minäkään niitä tykkää katsella, mutta missä vaiheessa minä tiskejä laittaisin, kysynpähän vaan. Joutaisi nuo penskatkin välillä auttamaan äitiään kotitöissä. Miksei Mirva pyydä niitä laittamaan edes omia tiskejään? Jos pyytäisi, ei tarvitsisi meuhkata aamulla.
Jos hankkisin kakun. Joo! Sepä on hyvä idea. Kaikki innostuvat kakuista ja lapset ja minäkin syömme sitä mielellään. ”Kakku oulu”, ja hae. ”Tule keskustelemaan, millaisen kakun haluat!”, sanotaan nettisivuilla. Niin että mitä? Täältä vessastako soitan vai pitääkö töistä pyytää palkatonta, jotta pääsee vaimon syntymäpäiväkakkupalaveriin! Kylläpä ne ukot töissä nauraisivat, että tohveliko minusta on tullut! Jospa kävisin S-marketista jonkun pullan. Tai jospa Mirva onkin itse aikonut leipoa kakun, sehän tykkää leipomisesta! Ja tekee paljon parempaa ja halvempaa kakkua kuin mitkään leipomot. Äitikin leipoi aikanaan hyviä kahvileipiä.
”Hei Mikko! Katsoin aamupalaverin asialistaa, ja en pysty vetämään osuuttani kokonaan. Tytöllä on hammaslääkäri ja joudun poistumaan palaverista puolivälissä. terv. Jari” kertoi juuri postilaatikkoon kilahtanut meili työpaikalta. Voi hemmetti. Miksei sen vaimo vie tyttöä hammaslääkäriin? Ja miten vanha se tyttö olikaan, kymmenen jo? Voisihan se mennä sinne itsekin. Jaria tarvitaan töissä ja tämä palaveri on tärkeä asiakkuuden säilymisen kannalta. ”Aha, ok.”, vastasin tylysti ja mietin, pitäisikö lisätä viestiin ”terv. Mikko paskahuussista”. Hymyilin ajatukselle. Pitänee ottaa hammaslääkäriasia puheeksi Jarin kanssa. Sitä vartenhan ne puolisot ovat, että vastuu lapsista jaetaan tasan. Mikähän tyranni siellä Jarin kotona oikein häärää.
- Mä tarviisin hiuslakan! Aliisa koputteli vessan oveen.
- Minä tarvitsisin WC-rauhan, vastasin tasapaksulla äänellä.
- Eiku iskä oikeesti!
- Eiku Aliisa oikeesti!
- Miten mä muka laitan mun tukan, jos se lakka on siellä!?
- Älä laita sun tukkaa. Muutut tästä aamusta alkaen peikkotytöksi!
Aliisa käveli tömistäen omaan huoneeseensa. Toimistoistuntoni oli kaiketi viisasta nyt päättää. Tein pesut, vedin pytyn, pesin kädet, laitoin deodoranttia ja pienen määrän miesten hajuvettä. Vilkaisin itseäni vielä peilistä ennen kuin avasin oven ja luovutin ahtaan kopin Aliisan hiuslakkapilvilinnoille. Onneksi olen mies, eikä minun tarvitse hengittää tuota kaasua. Miksi ihmeessä naiset vapaaehtoisesti suihkuttavat aerosolihöyryillä päänsä täyteen?
Menin keittiöön, halasin Mirvaa ja onnittelin samalla syntymäpäivän johdosta. Mirva kiitti ja hörppäsi pienesti ryystäen loput kahvit sinisestä kahvimukistaan. Tämä taisi olla tässä, nyt on onniteltu. Ja sitä paitsi Mirva näytti olevan tyytyväinen saadessaan lukea rauhassa lehteä kahvikuppi kädessään. Tai rauhassa ja rauhassa - Juuso norkoili alati ruokakupillaan ja tuijotti Mirvaa. Sillä kissalla on aina nälkä. Ja se on lihava kuin possu. Mirva voisi vähän pitää kissaansa dieetillä. Laiska kollikissa, oikea vetelys.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!