Viime kesänä alkanut maastopyöräilyinnostukseni sai taas jatkoa uudella reissulla. Edellisenä syksynä huristelimme Kiilopään maisemissa. Ja tämän kesän Lapin autoilumatkan tuliaisina päätin, että Ylläksen maastopyöräilyreitistö on seuraava matkakohde.
Ja kas, eräänä kauniin sateisena perjantaiaamuna pyörät sidottiin autoon kiinni ja startattiin Lappia kohti. Aikaa paikan päällä olisi tällä pikamatkalla vain yksi päivä - ihan sama, kunhan nyt vaan päästään käymään!
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, mitä matkailu koirani kanssa tarkoittaa. Emme odota paikan päällä koirankeksejä, vaan sitä sellaista yleistunnelmaa ja vastaanottoa, jonka puitteissa matkani ei mene koiran olemassaolon aiheuttamista mahdollisista haitoista huolehtimiseen. Ja koska minulla on tapana maksaa majoituksesta, en myöskään halua olla kiitollisuudenvelassa siitä, että koira majoittuu ihmisten kanssa.
Majoituspaikaksi valittiin tällä kertaa koiraystävällinen hostelli, jonne herra dalmatiankoira saisi jäädä aamulenkin jälkeen löhölomailemaan omistajansa maastopyöräretken ajaksi. Saapuessamme hostellille, kerroin henkilökunnalle, että koiraherra saattaa laulella maastopyöräretkemme aikana. Ja mitä ihmettä kuulinkaan: "Me olemme lemmikkiystävällinen paikka, jossa koirien ääni voi kuulua. Kunhan ei aamulla viideltä huuda yksinäisyyttään, kaikki on hyvin." Ihanaa, oikeaa lemmikkiystävällisyyttä.
Aurinko oli nukkumassa jossain Kuertunturin takana, kun kävelimme katulamppujen valossa pienen jaloittelulenkin. Lupailin matkakumppanille, että kyllä niitä maisemia piisaa, kunhan päivä valkenee. Yritimme bongata revontulia, mutta eihän niitä tietenkään juuri meidän kohdallemme sattunut. Vatsanpohjassa kutitteli jännitys. Huomenna päätään paljon kehutuille reiteille.
Vähän kyllä mietiskelin, tuleeko tästä pyöräilyreissusta samanlainen kauhujen hikirääkkilenkki, jonka teimme erääseen lähipaikkakuntamme liikuntakohteeseen viime syksynä. En edes saanut itseäni kirjoittamaan blogitekstiä kyseisestä reissusta, niin paljon suututti ja harmitti!
Reissun epäonnistumisen katson aiheutuneen epäselvistä reittimerkinnöistä ja maastopöyräilyn kieltävien selkeiden merkkien puuttumisesta. Jos maastoon aikova aloittaa vahingossa reittinsä kantamalla pyöräänsä läpitunkemattoman rämeikön läpi noin 1,5 tunnin ajan, on loppureitillä vähän vaikea palauttaa hyvää mieltä. Emme laittaneet vahinkoa kiertämään, vaan ohjeistimme muita rämeikköpätkälle aikoneita pyöräilijöitä etsimään vaihtoehtoreittejä.
Mutta jos jotain tuolla kammoreissulla opin, niin ainakin tuleville mäkimaasto- ja pöpelikköpyöräilyreissuille hankin kunnollisen pyöräilyreittikartan, jossa näkyy myös reitin vaikeustaso. Ylläkseltä tätä saattoi odottaakin, koska ainakin latureittikartta värikoodeineen on ollut maastohiihdossa aivan loistava. Kun illalla pohdimme seuraavan päivän reittiä, ilmoitin hankkivani maksullisen kesäreitistökartan ja aioin ajaa vain ja ainoastaan siihen merkittyjä reittejä pitkin.
Lähdimme Varkaankurun reiteille laskettelurinteiden parkkipaikalta ja ihmettelimme väentungosta patikkareitin alkuosassa. Onpa monta seuruetta menossa metsään!
Kävelimme koiran kanssa pitkospuita pitkin, mikä osoittautui hieman haasteelliseksi. Isohko koira taiteili jalkoineen pitkospuilla, joiden keskellä oli juuri tassun mentävä kolo. Ja tämä koira on aina ollut vähän höntti kinttujensa kanssa, eli muutaman kerran meinasi tassu vähän lipsahtaa, varsinkin ohitustilanteissa (joita oli paljon). Pitkospuiden vieressä kulki kyllä polku, mutta eihän hienohelmaherra oma-aloitteisesti tassujaan siihen kostealle maapohjalle halunnut laittaa.
Varkaankurun luontopolku on nätti reitti, nopea ja helppo kävellä alkulämmittelyn merkeissä. Ihana veden virtaus, upeat vihreät värit. Ja mikä parasta, se oli selkeästi kielletty maastopyöriltä. Oli siis toiveita siitä, että Ylläksellä on huomioitu vähän tollommatkin pyöräilijät, joilla ei ole vahvaa paikallisreittituntemusta taustalla.
Niin, myö päätettiin vähän oikaista heti reitin alussa erään karttasoftan avulla. Sen mukaan joen ylitys olisi mahdollista pienen maantiepätkän jälkeen. Ihastellessamme vuolaasti vapaana virtaavaa jokea tuumasimme, että varmaan onkin mahdollista ylittää, ainakin moottorikelkalla talvella.
Eikun eteenpäin, kohta on toinen silta, sovelluksessa näkyy ihan hyvin, että siitä pääsee. Ja taas kävimme kääntymässä sivupolulla. En halunnut rämpiä umpisuon läpi pyörää kantaen, ilman kumppareita. Tästä kohtaa menee talvella hiihtolatu, sen tiesin, koska olin siitä hiihdellytkin.
Kolmas kerta toden sanoo? Minua alkoi jo epäilyttää minkäänlaisen sillan löytyminen, mutta matkakumppani oli varma asiastaan. Kyllä kyllä, siellä tulee ihan kohta autolla ajettava silta, ihan oikea tiekin. Okei, no, katsotaan, totesin ja ajaa sitkuttelin eteenpäin. Mainittakoon, että pelkään ajaa autotien vierellä.
Pääsimme joen yli ja karttasovelluksen reittiohjeen mukaan valitsimme polun kohti Velhonkotaa. Se polku oli vähän vaikea mulle, mutta vaikka kiukuttikin, tiesin, että pienen matkan päästä alkaa oikea reitistö.
Niin se alkoikin. Aijettä, kun oli ihanaa ajella kohti Luosujärveä. Reitti oli merkitty helpoksi ja sitä se tottavie olikin, oikea nautiskelupolku. Velhonkodalla näimme kaksi maastopyöräilijää meidän lisäksi, sen jälkeen missään ei ollut yhtään ketään muita, ainoastaan poroja ja kuukkeleita. Seurasimme ostamani paperikartan merkkejä ja toisaalta myös maastoon merkittyjä pyöräilyreittikylttejä.
Kunnes käännyimme väärään suuntaan. Maastossa oli kuin olikin pyöräilyreittimerkkejä enemmän kuin paperikartassani. Se siis tarkoittanee sitä, että osa maastoreiteistä ei ole vielä päässyt paperille asti? En tiedä, mutta onneksi tässä ei käynyt kuinkaan.
Emme päässeet Luosujärvelle saakka ja maastoon merkattu pyöräilyreitti sisälsi toki haastavampia osuuksia kuin karttaan merkityissä helpoissa reitissä oli. Ne olivat silti ihan ajettavissa olevia, kivoja pätkiä. Ehkä joku osuus edellytti jo vähän enemmän tasapainoa ja oman pyörän hallintaa?
Myö sitten vaan pyöräiltiin ja pyöräiltiin, kunnes olimme Äkäslompolossa.
Ei vielä, en mä halua lopettaa, ajetaan vielä yks lenkki, tuo Kesänkijärvi.
Jooko.
Oli muuten upeat maisemat ja tunnelma! Nautin etenkin pitkästä alamäestä kohti Kesängin keidasta - kuljimme reitin vastapäivään. Toki polulla piti olla vähän varovainenkin, koska kapeahkoilla kävelyreiteillä ei kovin montaa pyörää ja ihmistä voi kulkea vierekkäin.
Mittari näytti 31 km ja risat, kun parkkeerasimme pyörät hostellilla. Olimme maastossa yhteensä noin neljä tuntia kaikkine taukoineen.
Viimeinen kilometri teetti jo aika tuskaa, mutta muuten olin ihmeissäni siitä, miten hyvin jaksoin polkea maastossa - aloitin harrastuksen vasta viime kesällä tai syksyllä, enkä ole koskaan tätä ennen omistanut oikeaa maastopyörää. Ehkä se oli se Ylläksen raitis ilma, maisemat, hyvät reitit, mikä lie into ja ihastus.
Entä koira, miten se pärjäsi? Dalmatianlaulukoira oli osannut käyttäytyä, eikä joikunnut Lapin lumossa. Koira kyllä tietää, missä tuoksuu turvalliselta, milloin se on tervetullut majoittumaan.
Kiitos Ylläs, kohtelit meitä tälläkin reissulla upeasti.
Ja kas, eräänä kauniin sateisena perjantaiaamuna pyörät sidottiin autoon kiinni ja startattiin Lappia kohti. Aikaa paikan päällä olisi tällä pikamatkalla vain yksi päivä - ihan sama, kunhan nyt vaan päästään käymään!
Pienet taustat koiran kanssa matkustamisesta
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, mitä matkailu koirani kanssa tarkoittaa. Emme odota paikan päällä koirankeksejä, vaan sitä sellaista yleistunnelmaa ja vastaanottoa, jonka puitteissa matkani ei mene koiran olemassaolon aiheuttamista mahdollisista haitoista huolehtimiseen. Ja koska minulla on tapana maksaa majoituksesta, en myöskään halua olla kiitollisuudenvelassa siitä, että koira majoittuu ihmisten kanssa.
Majoituspaikaksi valittiin tällä kertaa koiraystävällinen hostelli, jonne herra dalmatiankoira saisi jäädä aamulenkin jälkeen löhölomailemaan omistajansa maastopyöräretken ajaksi. Saapuessamme hostellille, kerroin henkilökunnalle, että koiraherra saattaa laulella maastopyöräretkemme aikana. Ja mitä ihmettä kuulinkaan: "Me olemme lemmikkiystävällinen paikka, jossa koirien ääni voi kuulua. Kunhan ei aamulla viideltä huuda yksinäisyyttään, kaikki on hyvin." Ihanaa, oikeaa lemmikkiystävällisyyttä.
Illan pimeyttä ja seuraavan päivän pyöräilyreitin suunnittelua
Aurinko oli nukkumassa jossain Kuertunturin takana, kun kävelimme katulamppujen valossa pienen jaloittelulenkin. Lupailin matkakumppanille, että kyllä niitä maisemia piisaa, kunhan päivä valkenee. Yritimme bongata revontulia, mutta eihän niitä tietenkään juuri meidän kohdallemme sattunut. Vatsanpohjassa kutitteli jännitys. Huomenna päätään paljon kehutuille reiteille.
Vähän kyllä mietiskelin, tuleeko tästä pyöräilyreissusta samanlainen kauhujen hikirääkkilenkki, jonka teimme erääseen lähipaikkakuntamme liikuntakohteeseen viime syksynä. En edes saanut itseäni kirjoittamaan blogitekstiä kyseisestä reissusta, niin paljon suututti ja harmitti!
Reissun epäonnistumisen katson aiheutuneen epäselvistä reittimerkinnöistä ja maastopöyräilyn kieltävien selkeiden merkkien puuttumisesta. Jos maastoon aikova aloittaa vahingossa reittinsä kantamalla pyöräänsä läpitunkemattoman rämeikön läpi noin 1,5 tunnin ajan, on loppureitillä vähän vaikea palauttaa hyvää mieltä. Emme laittaneet vahinkoa kiertämään, vaan ohjeistimme muita rämeikköpätkälle aikoneita pyöräilijöitä etsimään vaihtoehtoreittejä.
Mutta jos jotain tuolla kammoreissulla opin, niin ainakin tuleville mäkimaasto- ja pöpelikköpyöräilyreissuille hankin kunnollisen pyöräilyreittikartan, jossa näkyy myös reitin vaikeustaso. Ylläkseltä tätä saattoi odottaakin, koska ainakin latureittikartta värikoodeineen on ollut maastohiihdossa aivan loistava. Kun illalla pohdimme seuraavan päivän reittiä, ilmoitin hankkivani maksullisen kesäreitistökartan ja aioin ajaa vain ja ainoastaan siihen merkittyjä reittejä pitkin.
Päivä alkoi suunnitellusti Varkaankurussa koiran kanssa hengaillen
Lähdimme Varkaankurun reiteille laskettelurinteiden parkkipaikalta ja ihmettelimme väentungosta patikkareitin alkuosassa. Onpa monta seuruetta menossa metsään!
Kävelimme koiran kanssa pitkospuita pitkin, mikä osoittautui hieman haasteelliseksi. Isohko koira taiteili jalkoineen pitkospuilla, joiden keskellä oli juuri tassun mentävä kolo. Ja tämä koira on aina ollut vähän höntti kinttujensa kanssa, eli muutaman kerran meinasi tassu vähän lipsahtaa, varsinkin ohitustilanteissa (joita oli paljon). Pitkospuiden vieressä kulki kyllä polku, mutta eihän hienohelmaherra oma-aloitteisesti tassujaan siihen kostealle maapohjalle halunnut laittaa.
Varkaankurun luontopolku on nätti reitti, nopea ja helppo kävellä alkulämmittelyn merkeissä. Ihana veden virtaus, upeat vihreät värit. Ja mikä parasta, se oli selkeästi kielletty maastopyöriltä. Oli siis toiveita siitä, että Ylläksellä on huomioitu vähän tollommatkin pyöräilijät, joilla ei ole vahvaa paikallisreittituntemusta taustalla.
Kartta taskussa, eväät repussa, digikartta puhelimessa, nyt mennään maastopyöräilemään!
Niin, myö päätettiin vähän oikaista heti reitin alussa erään karttasoftan avulla. Sen mukaan joen ylitys olisi mahdollista pienen maantiepätkän jälkeen. Ihastellessamme vuolaasti vapaana virtaavaa jokea tuumasimme, että varmaan onkin mahdollista ylittää, ainakin moottorikelkalla talvella.
Eikun eteenpäin, kohta on toinen silta, sovelluksessa näkyy ihan hyvin, että siitä pääsee. Ja taas kävimme kääntymässä sivupolulla. En halunnut rämpiä umpisuon läpi pyörää kantaen, ilman kumppareita. Tästä kohtaa menee talvella hiihtolatu, sen tiesin, koska olin siitä hiihdellytkin.
Kolmas kerta toden sanoo? Minua alkoi jo epäilyttää minkäänlaisen sillan löytyminen, mutta matkakumppani oli varma asiastaan. Kyllä kyllä, siellä tulee ihan kohta autolla ajettava silta, ihan oikea tiekin. Okei, no, katsotaan, totesin ja ajaa sitkuttelin eteenpäin. Mainittakoon, että pelkään ajaa autotien vierellä.
Ja olihan siellä silta. Jes!
Pääsimme joen yli ja karttasovelluksen reittiohjeen mukaan valitsimme polun kohti Velhonkotaa. Se polku oli vähän vaikea mulle, mutta vaikka kiukuttikin, tiesin, että pienen matkan päästä alkaa oikea reitistö.
Niin se alkoikin. Aijettä, kun oli ihanaa ajella kohti Luosujärveä. Reitti oli merkitty helpoksi ja sitä se tottavie olikin, oikea nautiskelupolku. Velhonkodalla näimme kaksi maastopyöräilijää meidän lisäksi, sen jälkeen missään ei ollut yhtään ketään muita, ainoastaan poroja ja kuukkeleita. Seurasimme ostamani paperikartan merkkejä ja toisaalta myös maastoon merkittyjä pyöräilyreittikylttejä.
Kunnes käännyimme väärään suuntaan. Maastossa oli kuin olikin pyöräilyreittimerkkejä enemmän kuin paperikartassani. Se siis tarkoittanee sitä, että osa maastoreiteistä ei ole vielä päässyt paperille asti? En tiedä, mutta onneksi tässä ei käynyt kuinkaan.
Emme päässeet Luosujärvelle saakka ja maastoon merkattu pyöräilyreitti sisälsi toki haastavampia osuuksia kuin karttaan merkityissä helpoissa reitissä oli. Ne olivat silti ihan ajettavissa olevia, kivoja pätkiä. Ehkä joku osuus edellytti jo vähän enemmän tasapainoa ja oman pyörän hallintaa?
Myö sitten vaan pyöräiltiin ja pyöräiltiin, kunnes olimme Äkäslompolossa.
Ei vielä, en mä halua lopettaa, ajetaan vielä yks lenkki, tuo Kesänkijärvi.
Jooko.
Kohta ajeltiin pitkin Hillapolkua
Oli muuten upeat maisemat ja tunnelma! Nautin etenkin pitkästä alamäestä kohti Kesängin keidasta - kuljimme reitin vastapäivään. Toki polulla piti olla vähän varovainenkin, koska kapeahkoilla kävelyreiteillä ei kovin montaa pyörää ja ihmistä voi kulkea vierekkäin.
Mittari näytti 31 km ja risat, kun parkkeerasimme pyörät hostellilla. Olimme maastossa yhteensä noin neljä tuntia kaikkine taukoineen.
Viimeinen kilometri teetti jo aika tuskaa, mutta muuten olin ihmeissäni siitä, miten hyvin jaksoin polkea maastossa - aloitin harrastuksen vasta viime kesällä tai syksyllä, enkä ole koskaan tätä ennen omistanut oikeaa maastopyörää. Ehkä se oli se Ylläksen raitis ilma, maisemat, hyvät reitit, mikä lie into ja ihastus.
Entä koira, miten se pärjäsi? Dalmatianlaulukoira oli osannut käyttäytyä, eikä joikunnut Lapin lumossa. Koira kyllä tietää, missä tuoksuu turvalliselta, milloin se on tervetullut majoittumaan.
Kiitos Ylläs, kohtelit meitä tälläkin reissulla upeasti.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!