Koira sairastaa ja voi hyvänen aika se huolen määrä!

Päikkäritorkkujen läpi puski ääni olkkarista: kruuh klok kruuh klok kruuh klok...
Kruuh klok on herätyskello, jonka ansiosta minäkin suoriudun saman tien liikkeelle. Torkkutoimintoa ei ole.
Kruuh klok on varoitusääni siitä, että noin 5-10 sekunnin sisällä jossain päin huushollia on iso sotku.
Kruuh klok on myös kutsuhuuto ja avunpyyntö. Se on Ukko-koiran tapa kertoa, että "Mami, tule auttamaan, minulla on paha olla."

Minun koira <3 Ukon kanssa ei ole tylsää. On suuria tunteita, hyvässä ja pahassa. 

Ja niin käynnistyi koiran tapahtumarikas sairastustunti.

Koira näytti tosi kipeälle, valitti, kakoi, vaelsi, sen vatsaa kouristi ja päässä heikotti. Omistajan unenpöpperökin karisi nopsaan, kun yritin lohduttaa koiraa ja samalla damagecontrollerin roolissa edes vähän suojata kodin pintoja. Jälkimmäinen oli kyllä ihan sivuseikka, mutta no, tulipahan omassa vouhotuksessa tehtyä samalla monta asiaa. Oheistoimintaa, kun huoli valtaa mielen.

Ukko on aika herkkä herra. Vaikka moni ei sen olemuksesta päällepäin uskoisi, on Ukolla monia asioita, joista se ei koe selviävänsä itsenäisesti. Yksi tällaisista asioista on sairastaminen. Paha olo ja kipu aiheuttaa Ukolle ison stressitilan. Silloin minun on syytä olla lohduttamassa ja kuiskuttelemassa sille rauhoittavia sanoja.

Ukko on koiristani ensimmäinen, joka näyttää kipunsa ja mielipiteensä voimakkaasti. Yleensä sen ilmaisemat tuntemukset kannattaakin ajatella suhteessa todellisiin tapahtumiin. Esim. ulkoillessa yllättävän, äkillisen kesäisen vesisateen aikaansaama kiljahdus (siis samanlainen ääni kuin kipujen yhteydessä) ei vaadi mittavia toimenpiteitä, sen sijaan pelkkä "No höpöhöpö, Ukko, se on vaan vettä!" -lausahduksen toteaminen riittää.

Eilen oli kuitenkin huoliasioita, joista selvisimme loppujen lopuksi säikähdyksellä. Ja kohtuullisella pyykkivuorella (onneksi on kuivausrumpu).

Mutta jäin miettimään sitä huolta ja tunnemyrskyä, jonka lemmikin sairastaminen saa aikaan omistajassa.

Vaikka olen kokenut koiranomistaja, menin huolesta pöpiksi ja tunsin itseni avuttomaksi ja kädettömäksi. En edes muistanut mitään koiran ensiapuun liittyviä ohjeistuksia.

Vauhkona etsin netistä tietoa ja samaan aikaan yritin lohduttaa koiraani. Kuiskuttelin Ukolle (ja itselleni) "Ei hätää, shhhh, kyllä se kohta helpottaa, mami on tässä...". Lähetin viestejä ystävilleni siitä, että koira sairastaa ja minulla on huoli.

Siis voi hyvänen aika.

Pelkäsin vatsalaukun kiertymää, koska ruoka-ajasta oli juurikin tunnin verran. En tiennyt, miten saisin kannettua tauotta oksentavan koiran autoon. En tiennyt, onko meillä normaali pahoinvointitilanne vai akuutti eläinlääkärin apua vaativa hätä.

Tsekkailin ikeniä ja tarkkailin kylkiä. Tarkastelin silmiä ja yleistä olotilan muutosta. Heiluuko häntä vatsan kouristelujen välillä, onko koira valpas, jaksaako sen katse seurata minua? Kokeilin vatsalaukun seutua kevyesti. Ihan tyhjä, huh.

Koska oma mieli myllersi ja tilanne oli varsin tapahtumarikas, en osannut ajatella järkevästi.

En tiennyt, miten voin soittaa mihinkään viralliseen avuntarjoajapaikkaan ja olla samaan aikaan koirani tukena. Mietin, miten voisin helpottaa koirani oloa ja kertoa sille, että olen läsnä. Mietin, miten kiva olisi, jos eläinlääkärin voisi soittaa kotiin. Olisipa hyvä, jos sairastavaa koiraa ei tarvitsisi stressata lisää.

Miksi suhtauduin näin voimakkaasti koirani sairastamiseen?

Entä miksi hyppelehdin kuin keisarin palvelijatar pitelemään ykäpussia, rapsuttamaan samalla korvan takaa ja lohduttamaan kauniilla sanoilla huonovointista koiraa? 

Kun pikkuhiljaa aloin rauhoittua ja Ukko heilutteli jo häntäänsä, löysin vihdoin järjen äänen. Koirani paras asiantuntija olen minä itse. Dalluherrani on hermoilevaa sorttia, joten päättelin tilanteen olevan rauhoittumaan päin, kun koira asettui jo rennosti lepäilemään. Koska Ukko on taipuvainen dramaattiseen tunneilmaisuun, on levollisuus meillä oikein hyvä merkki siitä, että asiat on kunnossa.

Ukko tosin parkkeerasi itsensä ihan minun jalkaani vasten. Se taisi kokea olonsa vielä aikalailla turvattomaksi. Tai sitten Ukko arveli, että minä tarvitsen sen tukea kaiken hermoiluni vuoksi. Rauhoituimme silti molemmat.

Olen monta kertaa ollut mukana pohtimassa, kun jonkun läheisen ystäväni koiralla on pienempi haaveri tai mietityttävä terveysasia. Tilanteissa, joissa ei olla ihan varmoja tarvitaanko ammattilaisen apua, on luontevaa kysyä mielipidettä tutulta ja luotettavalta henkilöltä. Saada puolueeton näkemys tasoittamaan omaa hössöttyneisyyttä ja pohtia yhdessä tilanteen vakavuusastetta.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tuntea oma koira ja sen tapa olla olemassa. Katsoa koiraa silmiin ja asettua sen asemaan. On hyvä olla omistajan roolissa tilanteen tasalla. Lohduttaa koiraa, olla sille läsnä ja tarvittaessa hankkia ammattilaisen apua viipymättä.

Meillä aloitettiin paasto ja koira on jo oma ihana itsensä!

Tarkkailen Ukon fiiliksiä, toteutan asteittaista ruokinnan palauttamista ja pidämme parit lepopäivät liikunnasta. Emme kuljeta mahdollista vatsatautipöpöä keväisille tienvarsille, vaan ulkoilemme jossain vähän syrjemmässä.

Taidamme silti tasoittaa ruoka-aikoja siten, että jatkossa Ukko saa sapuskansa kolmeen osaan jaettuna. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja jos tilanne toistuu, menemme käymään tarkistuksessa. Vaikka se sitten hermostuttaisikin meitä molempia.