Siirry pääsisältöön

Retropeleistä ja mobiilipelaamisesta - mihin voin vetää rajan olematta liian tiukkis?

Parhaillaan olkkarista kuuluu vanhan kasibittisen Nintendon retropimpelipompeli, kun Super Mario jytää eteenpäin jäämaailmassa. Silloin joskus dinosaurusaikaan vietin itse päivät pitkät Nintendon kanssa, eikä minulla ollut peliaikoja.

Sen Nintendon, joka nyt vuosikymmenten jälkeen haisee pahalle, pätkii joskus ja kuulostaa karsealta. Ja näkyy telkusta vain historiaan jääneiden analogisten kanavien kautta.

Niillä on pelattu niin että johdot ovat irti. Myös hampaanjäljet löytyvät toisesta ohjaimesta ja A -nappula on painunut pohjaan.

Nintendo 8bit: tekniikkaa harrastavan perheen lemppari pelikone


Kasibittinen pesee meillä mennen tullen pleikat, täppärit, mobiilipelit ja uudemmat nintsikat. Miksi? Sehän on superkökkö, älyttömän vaikea tasopomppimista harjaannuttava pelikone, jossa ei ole mitään kehittävää tai älyllistä. Senkun pompit ja toivot parasta siihen saakka, kunnes et enää jaksa yrittää.

Silti, kun pelaa nintsikalla, voi aivan hyvin keskustella toisten kanssa päivän kuulumisista. Peli ei juurikaan vaadi aivokapasiteettia käyttöönsä. Ja kun pelissä mokaa, harvemmin ketään kiukuttaa, vaan voi yhdessä aidosti nauraa omalle ja toisen töpeksimiselle. Tai jos se pelikiukku kuitenkin iskee, se on helpompi tunnistaa kuin kehittyneempien pelien kanssa. Ei siis tarvita peliaikoja, kun peli itsessään toimii rajoittimena!

Kasibittinen nintsikka voi olla parhautta myös siksi, että sitä vanhemmat pelaavat yhdessä lasten kanssa. Aika moni nykyisistä kolmekymppisistä ja jopa heidän vanhemmistaan tietää, mitä A ja B -nappuloista tapahtuu. Nintsikka lienee paras myös siksi, että pelaaminen alkaa vasta silloin kun sen aloittaa, ja päättyy kokonaan silloin kun pelikoneen sulkee. Pelissä ei ole mitään offline -jatkumoa, koska kasaritekniikalla ei vielä tallenneltu pelissä edistymistä laitteen muistiin.

Kun pelaat, niin pelaat, mutta jos et pelaa, ei pelikään kosiskele pop-up -ilmoituksillaan takaisin pelin efektien kyllästämään maailmaan. Saa siis olla pelaamisen suhteen vähän niin kuin lentotilassa, kun sovellukset ovat kerrankin ihan hiirenhiljaa. Mario ja Luigi eivät häiritse yhdenkään elokuvan katselua telkun alareunassa vilkuttaen.

Ruutukielto, pelikielto, tekniikkakielto!?


En siis suhtaudu vanhempana kielteisesti lasten pelaamiseen, mutta yritän kyllä parhaani mukaan opettaa järkevää rajanvetoa normaalin ja epänormaalin peliviihteen kuluttamisen välille. Mutta niinhän me kaikki teemme. Joka viikko joku sankari on pelikiellossa, ruutukiellossa, tai jossain muussa puhelimen käyttöä rajoittavassa tilassa vanhempiensa käskystä.

Meillä on tarvittaessa käytössä myös juutuupi -kieltoja ja rajoituksia, koska ylenpalttinen nuorten aikuisten ajatusten seuraaminen ja jäljittely näkyy herkästi alakoululaisen käytöksessä...ei kiitos teini-ikää liian aikaisin!

Hatunnosto ja aito iso kiitos silti niille nuorille tubettajille, jotka jaksavat olla hyvänä esimerkkinä alati kasvavalle seuraajajoukolleen <3

Henkilön Anni (@anniel.ina) jakama julkaisu


En tiedä muista vanhemmista, mutta itse koen joskus voimattomuutta kasvavan mobiilipelitarjonnan äärellä. Se vaan on niin eri juttu, kun lapset voivat ladata pelikaupoista ilmaiseksi ihan mitä vain vs. se, että yhdessä valittaisiin ja ostettaisiin aito peli ostoskeskuksen pelikaupasta. Miten pysyn kärryillä kaikista niistä supermegapiudiupai -mobiilisovelluksista, joita juuri tänä iltana pitäisi päästä pelaamaan?

Ja kun ne "saanko senjasenpelin" -pyynnöt tulevat kesken työpäivän tai juuri ennen iltapalaa. Ovatko kaikki pelit kehittäviä, kivoja, viihdyttäviä? Tarvitseeko niiden olla? Nekin, missä kakkapalleroa hoidetaan kuin omaa lemmikkieläintä. Vai onko mobiilisovelluksiin ujutettu koukuttavia pelisormia, jotka vievät pelaajat automaattisesti markkinointikoneiston käsittelyyn? Katso tämä mainos, niin pääset seuraavalle levulle.

Entä, jos pelin mukana puhelimeen tuleekin viiiiirus? Ilmeisesti minä otan silloin ohjat ja korjaan puhelimen tai vien sen huoltoon. Mutta miten korjataan se, jos joku kläshkläänin rojaaliheppu onkin tietoja kalasteleva botti joka urkkii lapsen salaisuudet netin maailmaan? Tai paras kaveri huijaa kasvumaniassa kaikki toiselle tärkeät tavarat, tai sulkee pois itse rakennetusta virtuaalimaailmastaan? Tai joku pelaaja väittää olevansa ihan joku muu kuin onkaan?

Äiti, mitä jos kirjoittaisit pelaamisesta. Vaikka siitä, että lapset sais pelata kaks tuntia päivässä.


Meillä saa pelata enemmän kuin kaksi tuntia, varsinkin jos pelaaminen on sosiaalista. Sosiaaliseksi pelaamiseksi tulkitsen sen, että pelataan yhdessä muiden kanssa samassa tilassa ja paikassa, yhteisesti pelin teemoista (tai muista aiheista) keskustellen.

En kyllä enää tiedä, haluaako lapseni edes pelata niin paljon kuin hän päivässä pelaa. Mutta mitä ihmettä kaverin luona voi tehdä silloin kun kaikki muutkin pelaavat? Onko ainoa vaihtoehto olla yksin, jos kavereiden pelaaminen ei ehkä ihan täpöllä joka päivä kiinnostaisikaan. Voisin toki vanhempana käskeä oman jälkikasvuni ulkoilemaan tai vaikka piirtämään, mutta en voi käskeä kokonaista kaveriporukkaa tekemään samoin.

Entä, kun pelaamista on vaikea lopettaa edes illalla? Vanhemman tehtävänä on yhä useammin toimia pelittömien aikojen ohjelmatoimistona, ja kehittää lasten pelikrapulaan sopivia vireystilaa nostavia aktiviteetteja. Toisaalta on tärkeää myös osata tasapainoilla toistuvien pelimankumisten ja pettymysten aikaansaamien kiukunpuuskien välimaastoissa.

Pelikulttuurikasvatusta?


En noin puolet ajasta tosiaankaan tiedä, kuinka käsitellä tätä pelikulttuurikasvatusasiaa. Ehkä se jää nähtäväksi, millaisen maailman koululaisemme aikanaan rakentavat. Ja miten tekniikka on mukana heidän arkipäivissään kymmenen vuoden päästä, kuinka pelit kehittyvät sekä samalla kehittävät meitä kaikkia.

Mutta ainakin yritän olla muuttumatta hysteeriseksi totaalipelikieltäjä-äidiksi. Pitelen parhaan kykyni mukaan kiinni uudenuutukaisten pelimaailmojen ymmärtämisestä ja yritän osallistua edes päällisin puolin mobiilipelaamisenkin maailmaan, vaikka olen nähnyt parhaat pelipäiväni melkein parikymmentä vuotta sitten. Onneksi nykymuksut arvostavat vielä retropelitaitojakin!

Kuuntelen siis luontevasti pelikuulumiset ja teen rajanvetoja, milloin minkäkinlaisia, oman harkintani mukaan. Toivon samalla, että pelikulttuuri nousisi yhä useammin yleiseen keskusteluun - se kun on arkipäivää ihan varmasti jokaisessa koululaisen perheessä.

Toive tämän postauksen tekemiseen tuli koululaiseltani. Kiitos hänelle siitä, että otti tämän tärkeän asian rohkeasti esiin.


Kommentit

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus ja näin iäkkäälle avarsi nykylasten elämää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hyvä, että kirjoitus sopii monen ikäisille ja ehkä tuo auttaa myös ymmärtämään puolin ja toisin?

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus ja avarsi vanhustakin tietämään millaista nykylasten elämä näiden pelien kanssa on. Taitaa olla vähän eri peliä kuin kuurupiilo ja sokkoleikki aikoinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, pelejähän on pelattu aina, mutta pelaamisen tapa on muuttunut vuosien saatossa. Toki nämä perinteiset kuurupiilot ja sokkoleikit toimivat vielä nykyisinkin. Onneksi!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiva, kun kommentoit!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiran kevyt makuupussi: tee se itse!

Koiralla pitää olla lämmin, kun se lepää. Varsinkin lyhytkarvaisen koiran kanssa telttaillessa, retkeillessä ja mökkeillessä tämä on ollut haasteellista järjestää. Eli koiran oman makuupussin hankintaan olisi ryhdyttävä, mutta mikä olisi hyvä?

Itsetehdyt, neulotut villahousut

Innostuin viime vuoden loppupuolella taas neulomaan. En ole siinä kovin hyvä, joten tämänkaltainen askartelu menee opettelun piikkiin. No, joka tapauksessa marraskuun pimeinä iltoina laitoin käyntiin isomman projektin, villahousujen neulomisen. Lankana käytin ihan novitalaista perusseiskaveikkaa, eri väreissä tietenkin. ...aikuisten villahousut - neuleohjetta etsimään! Yritin opiskella ja seurata lankavalmistajan sivuilta ohjetta aikuisten villahousuista. Kaverit sen sijaan naureskelivat aherrukselleni - villahousuista tulisi kuulemma aivan kamalat viimeistään vyötäröosuuden kohdalta. Äitini kutsui niitä "damaskeiksi".  Rohkeasti ja sitkeästi neuloin kuitenkin ensin yhden lahkeen, takkusin levennyksissä ja kavennuksissa haarojen kohdalla, koska en ymmärtänyt ohjetta, ja huomasin lopulta, että työn alla olevien pöksyjen leveys on ihan jotain muuta, kuin alkuperäisessä ohjeessa. Eipä yllättänyt, koska neulekäsialani on aika kookasta. Siinä sitten kysyttiinkin vähän sis

Liukulumikengät: erämaasukset vai lumikengät?

Tykkään kovasti luonnosta, talvisista metsistä, suksimisesta ja lumikenkäilystä, joten lähdin innolla kokeilemaan näiden talviliikuntamahdollisuuksien yhdistelmää. Eli liukulumikenkiä. Toisin sanoen leveitä karvapohjasuksia. Erämaasuksien ja lumikenkien hybridiä. Tai kotoisammin sukselointia. Liukulumikenkäilyodotukset olivat kovat: näillä suksilla metsäseikkailu olisi varmasti supermegamahtavaa! Onneksi liukulumikenkiä voi lainata, sillä niiden hankintahinta on varsin räväkkä. Eli lainasukselot kyydissä ja hyvät, nilkkaa tukevat kengät jalassa suuntasin kohti läheistä metsikköä. Sitä samaa, jossa on kivoja lumikenkulointiin sopivia kiipeilykohtia ja hurjia alamäkiä. Kauniita puita ja upeat maisemat, ihana luonnonrauha. Ei valmiita polkuja, vaan puhdasta lumimaastoa niille, jotka tekevät itse omat reittinsä. Edellisviikon lumikenkäilyreissuista ja aiemmasta eräladuilla hiihtämisestä ( Hiihtoseikkailu ) jotain oppineena osasin jo varautua siihen, että todennäköisesti lasken